Lähtö Tinderistä on taas lähellä

Mä oon tylsistynyt ja ennen kaikkea turhautunut Tinderistä ja ihmissuhteista

Niistä voisin jauhaa loputtomiin täällä blogin puolella loputtomiin, mutta en jaksa monesti viikossa kirjoittaa samasta aiheesta, vaikkakin parisuhteet, tunteet ja ihmisten käyttäytyminen erilaisissa tilanteissa on mun mielestä tosi kiinnostavia aiheita. Myöskin mun blogin analytiikan mukaan nämä aiheet on kiinnostavia myös teidän lukijoiden mielestä. Kaikki treffailua, miehiä ja ylipäätään ihmissuhteita ja henkilökohtaista elämää koskevat kirjoitukset ovat aina luetuimpia aiheita.

Nyt mä oon taas lähellä sitä hetkeä, että lähden ovet paukkuen Tinderistä, mutta koitan nyt olla järkevä aikuinen ja olla tekemättä sitä. Mä oon vaan niin tylsistynyt ja turhautunut siihen ettei mitään tapahdu, ja matchien kanssa ei jutut etene tai latistuu samantien. Tiedän, etten ole ainoa tämän asian kanssa ja olen netistä lukenut paljon avautumista siitä etteivät miehet juttele takaisin lainkaan tai jos niin hyvin laiskasti. Keskustelut kuivuvat kasaan nopeasti ja sellaista reipasta intoa ja toimintaa on hyvin vähän. Mä en jaksa sellaista.

Miksi sitten etsiä seuraa Tinderistä?

Tämä on kysymys johon en osaa vastata itsekään ja aika ajoin mietin, että mitä helvettiä mä siellä teen?Tinderistä on muodostunut mulle tällä hetkellä hieman sellainen paikka, etten rehellisesti tiedä mitä ihmettä sen kanssa pitäisi tehdä. En oikein ole kiinnostunut siellä olevista miehistä enkä mitenkään erityisemmin kaipaa seuraa, mutta toisaalta pysyvä parisuhde olisi kiva asia. Menin sinne siksi, koska koin ajan menevän liian nopeasti eteenpäin ja minun ollessani täysin passiivinen ja pelkäsin huomaavani, että yhtäkkiä onkin kulunut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta ja olisin edelleen yksin.

Toisaalta nyt mietin, että olisiko se sitten paha asia? Kyllähän maailmassa on paljon itsenäisiä ja parisuhteettomia ihmisiä ketkä nauttivat elämästään juuri niin. Niinhän minäkin. Tietysti olisi ihana kokea ihastumisen tunne ja perhosia vatsanpohjassa, mutta niitä tunteita ei vaan ole eikä näytä tulevan. Ehkä juuri sen takia olenkin niin tylsistynyt ja passivoitunut kun olen jo unohtanut millaisia tunteita sitä edes voi kokea?

Näistä mun pohdinnoista voisi kirjoittaa vaikka romaanin ja tuntuu, etten edes mitenkään saa jäsenneltyä kaikkia eri ajatuksia näihin postauksiin kun niitä on niin paljon. Mä nyt vaan selitän jotain ja menen silleen omalla hyvällä flow’lla, ehkä tästä joku tajuaa jotain.

Nyt kaipaan vertaistukea… Kannattaako siellä olla? Voiko sieltä löytyä mitään vai voiko kulua vuosiakin ilman onnistuneita treffejä?

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Litra jäätelöä sydänsuruihin

Jäätelöä sydänsuruihin

Aika monella ihmisellä, etenkin naisilla on tunnepohjaista syömistä ja sitä voi olla ihan ilman minkäänlaisia syömishäiriöitä. Hyvän ruoan syöminen tuo hyvän olon, joten on ihan loogista nauttia herkullisen ruoan syömisestä tai napostella. Iät ja ajat elokuvissa on ollut stereotypioita sydänsuruja potevista naisista syömässä jäätelöä suoraan purkista, se on ollut joku juttu kauhoa sieltä suoraan lusikalla ja märistä epäonnista mieselämäänsä.

Mulle jäätelö ei oikein koskaan ole ollut mikään erityinen intohimo, ellei todella suklaisia ja makeita jäätelöitä lasketa. Joskus kuitenkin myös raikkaammat jätskit on olleet kivoja juttuja, ja mä ostinkin yhtenä niistä kevään harvinaisista aurinkoisista päivistä Pappagallon italialaisella reseptillä tehdyn mangosorbetin ja ai että oli hyvää. Siitä mulle tuli taas innostus jäätelöön, mutta tällaista mä voin syödä ihan hyvin säännöstellen, meni ehkä 1/5 purkkia eikä enempää uponnut kerralla. Siellä se sorbetti siis odottaa taas seuraavaa kertaa pakastimessa.

Aika monet naiset ovat minuun nähden tässä asiassa poikkeavia ja litra jäätelöä sydänsuruihin tai ihan muuten vaan on ihan piis of keik. Aika monet kuitenkin syövät juurikin jäätelöä sydänsuruihin, mikähän siinä on se juttu? Kylmää sydäntä kylmettää vaan lisää? Mä en tiedä. Kertokaa te, ketkä syötte jäätelöä sydänsuruihin? Mikä siinä on se juttu, ja miksi ylipäätään syötte litran jäätelöä kerralla? Onko se siis sama asia kuin mulle sipsit, pizzat ja pasteijat?

Mä olen tässä pohtinut omaa rakkauselämääni useaan kertaan blogin puolella, tai siis sen rakkauselämän olemattomuutta. Ei ole sydänsuruja mutta ei kyllä mitään ilojakaan, arki on ihmissuhdekuvioiden kohdalla hyvin tasaista puuroa, sitä samaa päivästä toiseen. Välillähän olen aktivoitunut treffailemaan ja tässä jo muutamia miehiä tavannutkin, eikä se ole aiheuttanut tarvetta tavata uudestaan muttei myöskään sen myötä tarvetta ahmia jäätelöä sydänsuruihin… Jotenkin tuntuu, että nämä mun parisuhdeasiat junnaa pahasti paikoillaan ja homma ei ota nyt tuulta alleen ollenkaan. Mua ei vaan kiinnosta.

Ketään en voi kuitenkaan syyttää tästä sydänsurujen olemattomuudesta tai siitä ettei ole perhosia vatsanpohjassa. Ei niitä väkisin hankita ja lähes kolme vuotta sinkkuna on kyllä kylmettänyt mut kokonaan, tai ainakin sellainen tunne mulla on juuri nyt. Jotenkin mikään ei tunnu miltään, enkä juurikaan pidä ketään miestä kiinnostavana, en edes niitä kivoja ja kivannäköisiä, ja treffeille lähteminen on aivan hirveää tervassa tarpomista. Mä sovin treffit ja lähden sinne, mutta jo ennen lähtemistä asenteeni on sellainen, että evvk.

Hauskaa voi olla ja ajan viettäminen yhdessä on ihan ookoo, mutta sitten kun mietin että pitäisi tavata uudestaan ja uudestaan ja alkaa tekemään toiselle aikaa, niin ei… Mua ei vaan kiinnosta. Kummallista tuuliviirikäytöstä itseltäni: Tavallaan haluan seuraa mutta sitten en kuitenkaan. Tätä kaavaa on aika vaikea rikkoa, tai sitten se johtuu vain siitä etten ole ihastunut keneenkään ja se, että muuttaisin asioita elämässäni vaatii oikean ihastuksen. Minä en pelkän tavan vuoksi ala deittailemaan ketään.

Tätä asiaa tässä on tullut pohdittua useaan kertaan, ehkä on aika kaivaa taas mangosorbetti pakkasesta ja pohtia näitä rakkauselämän koukeroita lusikka kourassa.

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa