Puhun kauneusleikkauksista Yle Perjantaissa

Puhun kauneusleikkauksista ja ulkonäköpaineista Yle Perjantaissa

Tänään Yle Perjantain sivuilla julkaistiin juttu minusta, ylipainon kanssa jojoilleesta ja lihavuuden kanssa kamppailevasta, kauneusleikkauksissa käyneestä ihmisestä. Olen puhunut blogissani paljon lihavuudesta ja laihduttamisesta, syömishäiriöistä, vääristyneestä kehonkuvasta, ulkonäköpaineista ja kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä.

Laihduttamisen lopettaminen vapautti minut ulkonäköpaineista

Ulkonäköpaineeni olivat suurimmillaan silloin kun yritin pakkomielteisesti laihduttaa sopiakseni yhteiskunnan hyväksymään yleiseen kauneusihanteeseen, ja ollakseni osa nykyajan fitnessmaailmaa. Lopettaessani jatkuvan hoikemman minän tavoittelun, opettelin pitämään itsestäni sellaisena kuin olen, kaikkine virheineen päivineen. Vaikkei ulkopuoliset tahot ja yleiset ihanteet enää yritä omassa päässäni pakottaa minua muottiin johon en sovi, oli videota paikka paikoin vaikea katsoa, sillä siinä oli paljon asioita joiden katsominen omassa ulkonäössäni häiritsee minua. Tästäkin huolimatta, koen olevani nykypäivänä aika sinut itseni kanssa, ja siitä osoituksena olen antanut kasvoni ja nimeni julkisuudessa varsin aralle aiheelle ja uhrannut itseni arvostelulle.

Opettelen vieläkin rakastamaan itseäni

Sen sijaan että kieltäisin ulkopuolisen kuvaamasta minua ”vääristä kuvakulmista” missä inhoamani asiat korostuvat, haluan hyväksyä itseni sellaisena kuin kulloinkin olen enkä vääristyneenä ja epärealistisena kehonkuvana. En haluaisi että kasvoja kuvataan alhaaltapäin tai sivusta, koska silloin näkyy kaksoisleuka. En haluaisi että käsivarret näkyvät missään, koska ne eivät miellytä minua. En haluaisi istua kuvissa koska se leventää entisestään ja saa mahan makkaroille, joita suorana seisoessa ei ole olemassa.

Mutta siellä ne kaikki kuitenkin on, kuvasi niitä tai ei. Se että itse näkee itsensä kamerasta ja peilistä juuri parhaimmassa valossa, kaikki kauneimmat ja itseään miellyttävimmät asiat edustettuina ei kuitenkaan poista totuutta, ja mielestäni sen totuuden kanssa on hyvä opetella edes jollain tasolla elämään.

Mitä mieltä kauneusleikkauksista?

Tuskin koskaan lähden enää mihinkään isoihin operaatioihin enkä koskaan haluaisi varsinaisesti muuttaa ulkonäköäni, mutta jonkinlainen korjailu voi olla vielä joskus tarpeen. En ajattele asiaa enää niin ulkonäkökeskeisesti, vaan pikemminkin sen mukaan mistä mulle tulee hyvä olo.  Yleisenä ohjenuorana koskien kaikenlaisia kauneuskirurgisia toimenpiteitä voisin todeta että jos se tekee sulle hyvää eikä satuta muita niin go for it. Kunhan itseään kaunistaa ja korjaa omien halujen takia eikä ympäristön paineen aiheuttamana pakkona, on kaikki ihan okei.

Puhun kauneusleikkauksista ja ulkonäköpaineista myös jatkossa, ja varmasti blogissa tullaan käsittelemään terveiden elämäntapojen haasteellisuutta ja kamppailua ylipainon kanssa. Nyt koitan sulatella videolla esiintymistä ja tunnistaa itseni siitä. Kymmenennen katselukerran jälkeen olen jo ihan fine, kaikkea muuta paitsi lopun typerää ja huumaantunutta känni-ilmettä lukuunottamatta. No, täytyy nauraa itselleen, tässä se tulee: HAHA :D

Queen Of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808

Mun salikortti pölyttyy hyllyssä

Mun salikortti makaa käyttämättömänä hyllyssä ja kerää pölyä

Sinne on ladattu 500 eurolla liikunta-aikaa 24h salille. Käytännössä mulla olisi siis mahdollisuus mennä treenaamaan milloin vain, mutta koskaan ei muka ehdi, ei jaksa, ei viitsi, ei ole rehellisesti sanottuna tullut mieleenkään. Mitä sitä kieltämään, liikunta muuten kuin koirien lenkkeilytyksen muodossa ei ole kiinnostanut aikoihin, ja siitä saa kyllä syyttää rapistunutta kuntoa. Tiedättekö, tämäkin on vähän kuin oravanpyörä?

Oravanpyörä jossa joka paikkaa kolottaa

Tämä on tällä hetkellä sellainen oravanpyörä missä mun fyysinen kunto on rehellisesti sanottuna rapistunut johonkin ysikymppisen mummon tasolle, ja varmaan joku sellainenkin voi olla paremmassa kunnossa. Ainakin naapuruston eräs ysikymppinen mummeli vetää tuolla sauvakävelyä lähes hengästymättä, ja itse olen alle nelikymppinen rapakuntoinen nainen. Pistää oikeasti ehkä jopa vähän hävettämään.

Mutta mistä motivaatio?

Kun ulkonäkö ei ole se juttu miksi haluaisin treenata, ja vaikka terveys on tärkeä asia ei se saa silti minua liikuttamaan eväänikään, niin olisiko järkevintä ottaa vain pakkokeinot käyttöön. Tehdä itselleen kalenteriin tilaa sille salitreenille ja mennä sinne vaikka ei huvittaisi?

Kaiholla muistelen aikoja jolloin menin salille intoa puhkuen, motivoituneena, lähes joka kerta henkilökohtaisia ennätyksiä paukutellen ja tulosten ollessa koko ajan noususuhdanteessa. Mietin että kuka se oli se Eve joka treenasi tuloshakuisesti ja aidosti siitä tekemisestä nauttien, eikä vain valittanut kotona kuinka jalat tuntuu raskailta ja selkää kolottaa ja rappusissa hengästyttää? Muistan etäisesti että tunsin jonkun sellaisen.

Kai se tuolla jossain piilossa on ja kuvissa muistona, mutta se on varmaan vain väkisin kaivettava esille ja herätettävä takaisin henkiin?

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808