Lihavan ruokapäiväkirja tekee comebackin!

Comeback lihavalla tyylillä

Saako oksentaa?

Jotenkin ällöttää edes alkaa kirjoittamaan tätä, sillä ruokailut on menneet päin sitä itseään. On taas semmonen tunne ettei tekis mieli syödä viikkoon, turvottaa ja närästää. Jos pikaselailulla katsoo nämä kolme kuvaa jotka blogipostausta kuvittaa, kertovat ne koko viikon ruokavalion yksinkertaisuudessaan.

Ahmintahäiriöinen paastoaa => syödään kerralla jotain rasvaista, suolaista tai makeaa, ja sitten taas ei mitään pitkään aikaan. Mun viime viikon ruokavalioni koostui näistä kolmesta asiasta. Roskaruoasta ja makeasta. Pizzasta tai hampurilaisesta. Karkista ja suklaasta.

Maanantai

Paastoa koko päivä

Tiistai

Paastoa koko päivä

Keskiviikko

Hampurilaisateria
Yksi siideri
300g karkkia
Suklaalevy

(Nämä kaikki 1,5h sisään)

Torstai

Pepperonipizza

Perjantai

Kaksi kotitekoista hot dogia
Kahdeksan suolakeksiä
Vaniljaviineri
Kaksi päärynäsiideriä

(Nämä kyläreissulla)

Lauantai

Pepperonipizza
200g karkkia

Sunnuntai

Pepperonipizza
200g karkkia

Mitäs tähän sitten selittelis?

Ei ole oikeastaan mitään selityksiä. Nyt vain meni näin huonosti enkä erittelemättömistä syistä jaksanut/halunnut ottaa itseäni niskasta kiinni. Toki tiesin koko ajan käytökseni olevan typerää, mutta ei ne nistitkään vaan lopeta piikittämästä ja dokut dokaamasta vaikka usein tajuaa että se on aika elämää tuhoavaa touhua. Sitä vaan menee sumussa ja tekee sen mitä on tottunut tekemään.

Nyt mulla on taas kaikki okei

Viime viikon safkat alkoi niin paljon ällöttää että korjausliikettä on taas tehty ja yritetty palata ruotuun, tai ainakin takaisin paljon parempaan. Kasviksia ja vihanneksia alkaa oikeesti kaipaamaan kun syö viikon vain rasvaa. Se ei tee vain fyysisesti raskasta oloa vaan myös henkisesti musertaa. Ihminen tarvii hyvää ravintoa voidakseen hyvin. Näin se vaan on.

No mutta, pää pystyssä mennään, mitäs tätä häpeämään.

Tsekkaa myös mun aiemmat postaukset Kuntosalien kohtuuttomat kuukausimaksut sekä Mihin katosi liikuntalupaus ja ruokapäiväkirja?

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808

Mihin katosi liikuntalupaus ja ruokapäiväkirja?

”Jos oon ihan hiljaa niin ehkä kukaan ei huomaa…”

Ajatukset yhtenä sekamelskana päässäni. Pyörittelen vaihtoehtoja ees ja taas. Pitääkö mun nyt kirjoittaa vaikkei hyvitakaan?Kuinka kauan voidaan teeskennellä ettei mitään ollutkaan jos kukaan ei sano mitään? Sanooko joku jotain jossain vaiheessa? Mitä jos vaan en vastaa jos kysytään ja lopetan koko homman? Miksi tää on taas niin vaikeaa?

Mistään ei saa kiinni enkä pysty tekemään päätöstä taaskaan. Tulee päivä jolloin pitäisi raportoida. En saa aikaiseksi. En halua. Ahdistaa.

Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni muutaman kerran kun mietin lihavan liikuntalupausta sekä lihavan ruokapäiväkirjan postaussarjan julkaisemista. Jotkut teistä saattaa ehkä samaistua toimintamalliin jossa ongelmat lakaistaan maton alle, kun ne ovat poissa silmistä niin voi ainakin hetken aikaa pitää ne poissa mielestä. Ja kun ollaan niin kuin ei oltaiskaan niin ehkä ongelmat lakkaa olemasta?

Näinhän se ei kuitenkaan mene.

Ahdistuneisuutta tuntiessani olen alttiimpi sairastumaan, ja olenkin nyt sairastellut paljon. On ollut kaikenlaista vaivaa, mutta onneksi ne ovat pääosin takanapäin ja kuten postauksessa Loppu masennukselle ja synkkyydelle totesinkin, on kevään ja energisyyden aika.

Tätä ennen kuitenkin minut valtasi jonkinlainen ahdistuneisuus, ja sairastellessani paljon ei liikuntalupauksesta tai ruokapäiväkirjan pitämisestä ollut tietoakaan. En kuumeisena, keuhkoputkentulehduksessa ja flunssaisena liikkunut yhtään sen enempää kuin oli pakko, enkä nukkuessani päiväkausia 20h vuorokaudessa myöskään kokenut ruokapäiväkirjan dokumentointia tärkeänä. Mitä edes olisin dokumentoinut, jos olin päiväkausia lähes syömättä?

Tämä alkoi ahdistamaan.

Kun ei arjesta saanut kiinni ja kaikki oli yhtä sekamelskaa alkoi ahdistaa, mutta nyt se on takana. Nyt on taas tuntunut hyvältä, niin henkisesti kuin fyysisestikin muutamia yksittäisiä takapakkeja lukuunottamatta, ja suunta on selkeästi parempaan.

Mun mielestä mulla on toivoa, ja mä itse pidän yllä toivoa. Niin kauan kun ylipäätään on toivoa, on järkeä yrittää tehdä asioille jotain. Sitten jos sitä ei enää ole, ei mielestäni ole mitään. Ei tässä kukaan ole kuollut, mä vaan jätin toteuttamatta jotain mitä lupasin itselleni, ja jota lupasin lukijoille, ja se hävettää, ja se ahdistaa.

Vaikka mä aika ajoin olenkin ollut ahdistunut, koen että olen silti iloinen ja onnellinen. Hassu yhdistelmä, eikö vaan? En mä ole edelleenkään masentunut vaan kiitollinen monesta asiasta mun elämässä, ja nauran usein, päivittäin. Saan myös nautintoa monista asioista ja hymyilen sydämeni pohjasta. Jaksan olla taas kiinnostunut ympäristöstä ja ympäröivistä ihmisistä, enkä vain makaa lamaantuneena.

Silti jotkut asiat tuntuvat ajoittain haastavilta, jopa vastenmielisiltä ja mahdottomilta, mut mulla on toivoa ettei se koko ajan ole niin.

Ahdistuneisuushäiriö ja ahmintahäiriö asettavat omat haasteensa elämälle, mutta silti mä rakastan mun elämää. Toki mä nämä asiat poistaisin jos voisin, mutta uskon että näiden kanssa voi myös oppia elämään hyvää ja ehjää, kokonaista elämää, ilman että antaa vaikeuksien viedä voittoa kaikesta muusta.

Nyt kysynkin teiltä: Jatkanko sarjaa siitä mihin jäin? Leikitäänkö ettei tätä kahta viikkoa ollutkaan ja mennään vaan reippaasti eteenpäin? Kirjoitanko taas lihavan liikuntalupauksesta ja ruokapäiväkirjasta? Ollaanko niin kuin ei oltaiskaan?

Postauksen kuvat ilmainen kuvapankki Pixabay

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808