Enää en häpeä tunteellisuuttani

Joskus häpesin, mutta enää en häpeä

Mun kehityskaari tunteeni näyttävänä ihmisenä ei ole ollut mikään kohtisuoraan nouseva viivadiagrammi. Mun elämässä on ollut monenlaisia aikakausia, sellaisia joissa en ole kovin helposti lähestyttävä ja voin vaikuttaa jopa kylmältä ja etäiseltä, sekä sellaisia jolloin olen hyvin lämmin, tunteva ja hyväsydäminen ihminen. Eniten nautin niistä ajanjaksoista jolloin saan antaa tunteilleni vallan ihan vaan tuntea. En ole enää vuosiin pyrkinyt välttelemään tunteideni käsittelyä, vaan annan asioiden tapahtua ja tunteiden tulla. Joskus nuorempana se hävetti ja mieluiten esiinnyin kovana tyyppinä.

Joskus mua kyllä edelleenkin hieman harmittaa se, että tunteellisuus mielletään jonkinlaiseksi heikkoudeksi ja tuuliviirityyppiseksi ailahteluksi, sillä itselläni se ei ainakaan ole niin. Mä koen, että oma tunteellisuuteni tekee elämästäni rikkaampaa ja sen avulla voin kokea paljon asioita ja myös tehdä muille ihmisille hyvää. Ennemminkin voisi sanoa, että just ne kovat tyypit näyttää tunteensa, tai niin mä ainakin haluan ajatella.

Tunteellisuudestani huolimatta en ole ihmistyyppiä joka ihastuu helposti tai luo vahvoja tunnesiteitä ihmisiin. En myöskään pidä erityisemmin vieraiden ihmisten läheisyydestä ja kaipaan omaa tilaa. En välttämättä ole innokkain ihminen halailemaan ystäviäni koska se ei aina tunnu minusta luontevalta, mutta mielelläni istun tai makaan vieressä ja kuuntelen.  Nykyään näin vanhempana olen jo vapautuneempi, mutta minulla on selkeät rajani. En niin helposti avaudu itselleni kipeistä asioista muille, mutta mielelläni kuuntelen muiden ongelmia. Pidän tietynlaisen etäisyyden ihmisiin, mutta silti olen tunteellinen ihminen. Tai ehkäpä juuri siksi pidänkin pientä etäisyyttä ja kaipaan omaa tilaani koska olen niin tunteellinen. Tarvitsen sen oman rauhan tuntea asioita ja olla ihan vain itseni ja omien tunteideni kanssa.

Enää en häpeä vaikka vähän kaikki itkettää

Kirjoitin loppuvuodesta 2016 blogiini lyhyen tekstin ”Itkettää” joka summaa hyvin tuntemuksiani edelleen. Jostain syystä erityisesti itkemistä pidän erittäin vapauttavana tunteena ja nautinkin lähes päivittäin erilaisista tunne-elämyksistä jotka saavat minut liikuttumaan tavalla tai toisella. Joskus seurassa ollessa se on hieman kiusallista kun silmät kostuvat pienistäkin asioista ja muista se voi tuntua kummalliselta, mutta sellainen mä olen. Koen suuria tunteita mm. musiikista,  tanssista, elokuvista ja kirjallisuudesta ja nautin suuresti asioista joita ihminen on kykenevä tekemään. Haluan ihastella ja ihmetellä sitä, kuinka hienoja me ihmiset ollaankaan ja kuinka ihmeellisiin asioihin me ollaan kykeneväisiä.

Tänään kuuntelin Ludovico Einaudin musiikkia Youtubessa, ja nautin erityisesti Una Mattina kappaleesta sekä Divenirestä (monien muiden ohella). Mun on tunteellisena ja musiikista helposti liikuttuvana ihmisenä vaikea käsittää sitä, miten muut ei itke. Itse en esimerkiksi pysty kuuntelemaan kumpaakaan linkittämistäni kappaleista ilman kyynelvirtaa. Useat hänen säveltämänsä upeat kappaleet löytyvät elokuvasta Koskemattomat – The Intouchables joka on yksi kaunein ja liikuttavin elokuva mitä olen koskaan katsonut. Elokuva on ehdottomasti monin tavoin inspiroiva ja hyvin tunteellinen, ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Tarina perustuu tositapahtumiin ja kertoo pyörätuoliin sidotun miljonäärin ja yhteiskunnasta syrjäytyneen slummissa asuvan miehen ystävyydestä. Tämä on elokuva jota katsoessa koin todella suuria tunteita ja liikutuin useasti kyyneliin, lopussa itkin niin vuolaasti että jouduin katsomaan muutamat kohdat uudelleen…

Tällä tapaa tunteellisena eläminen on mun mielestä todella rikasta. Voin itkeä muistoja, liikuttua kyyneliin Italiassa, kuunnellessani klassista musiikkia, nähdessäni jonkun eläimen tai kaunista tanssia, syödessäni jotain uskomattoman herkullista. Siis melkein mistä vaan. Haluan, että mun elämä on täynnä erilaisia kokemuksia ja tuntemuksia. On se sitten hiekka paljaiden varpaiden alla, meren aaltojen hyväily, nähdä ja kuulla palmujen heiluvan tuulessa ja tuntea se tuuli iholla. Ihailla auringonlaskua, tuntea rakkautta…

Tunteellisia hetkiä toivon myös kaikille teille, ei ole mitään parempaa elämässä!

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Itkuherkkä ja empaattinen luonteeni

Itkuherkkä ja empaattinen luonteeni teki minusta hengenpelastajan

Olin 9-vuotias kun pelastin hirven kuolemalta. Olimme mökillämme kun naapurimökin väki tuli kertomaan hirvimiesten tulleen passiin pellon reunalle olevalle tielle. Menimme kaikki, niin lapset kuin aikuiset mökin pihalle katsomaan  sitä kun miehet oransseissa huomioliiveissään kiväärit tanassa osoittivat kohti metsänreunaa. Minulle kerrottiin, että hirvi oli päässyt karkuun jollain toisella passipaikalla ja nyt sitä motitettiin.  Se joutuisi ansaan tullessaan metsästä peltoaukealle, sillä siellä sitä odottaa varma kuolema.

Kaikki odottivat jännittyneinä miten tapahtumat tulevat etenemään ja minä mietin orvoksi jäävää vasaa kellä ei kohta olisi äitiä. Hirviperhe olisi hajalla ja pikkuhirvet onnettomia. Minun oli pakko tehdä jotain. Kun hirvi vihdoin ilmestyi metsän laitaan, päätin että nyt on toimittava, nyt tai ei koskaan. Huusin niin lujaa kuin keuhkoistani lähti ”Varo hirvi!!!”. Katseemme kohtasivat, hirvi teki täyskäännöksen ja ryntäsi takaisin metsään henkensä säästäen. Olin varma että hirvi kiitti minua katseellaan. Minä pelastin sen, enkä olisi koskaan voinut antaa sitä itselleni anteeksi jos olisin antanut hirven juosta suoraan kuolemaansa. Sitä en olisi koskaan voinut seurata hiljaa vierestä.

Niinpä metsästäjät lähtivät tyhjin käsin, ovet paukkuen ja renkaat ulvoen vihaisina pois ja minä olin onnellinen. Olin onnellinen siitäkin huolimatta, että naapurimökin poika nimitteli minua typeräksi ja oli tuohtunut kun ei nähnyt hirven kaatoa. Tunsin tehneeni oikein ja se oli minulle tärkeintä.

Mikä on oikein ja väärin?

Sen jälkeen on elämässä tapahtunut paljon. Olen haudannut hiirenloukkuun kuolleet hiiret tehtyäni heille perusteellisen ruumiinavauksen äitini hedelmäveitsillä. Olen rakentanut pienet puiset ristit ja kivistä kauniit reunukset haudalle. Samalla olen perannut kaloja paljain käsin ja myöhemmin teini-iässä teurastanut isäpuoleni kanssa mökkimme pihalla eläneet kalkkunat. Jotain sellaista selittämätöntä on silti sisälläni. Sääli ja empatia heikompia kohtaan, sellaisia keiden asemaan voin asettua ja keitä en itse voisi koskaan satuttaa.

Minä olen se pikkutyttö jonka oli vaikea käydä nukkumaan ilman, että olin iltarukouksessa luetellut kaikki sukulaiset keiden nimet muistin ja pyysin varjelua jokaiselle pehmolelulleni. Toisinaan ne piti peitellä saman peiton alle kanssani ja se viivästytti nukkumaan menoa. En halunnut että kukaan joutuu olemaan yksin pimeässä hyllyllä, hylättynä. Kaikilla piti olla lämmin, turvallista ja jokaisen piti tuntea rakkautta.

Itkuherkkä ja empaattinen edelleen

Tänä päivänä olen se nainen joka liikuttuu aina jos television realityohjelmissa tapahtuu jotain sellaista mikä saa ihmiset itkemään ikävästä, surusta tai onnesta. Olen se nainen joka nyyhkii Youtuben äärellä kun näen sotilaiden tulevan kotiin ja kun vanhukselle annetaan joululahjaksi kissanpentu. Olen se ihminen joka ei pystynyt ottamaan vain yhtä koiraa, sillä jokainen päivä katsoessani rakasta lemmikkiäni tiesin, etten voi sille ihmisenä tarjota koskaan sitä samaa mitä eläinkaveri voisi. Sen täytyy saada elää laumassa ja sillä pitää olla oma kaveri. En halunnut että koirani olisi yksinäinen. Siksi niitä onkin nyt kaksi.

Eilistä elokuvaa katsoessani jouduin alussa sulkemaan silmäni kun huomasin, että tarina aloitettiin metsästäjän kiikarikiväärissä näkyvällä kauniilla peuralla. Viattoman eläimen tappamista en vain voinut katsoa vaikka se oli fiktiota. Eihän sitä edes tapahtunut oikeasti, se oli vain näyttelemistä. Mielestäni se oli silti ihan kamalaa.

Isänpäivän mietteitä

Näin synkkänä marraskuun sunnuntaina, isänpäivänä, jään pohtimaan keltä minä olen tämän luonteenpiirteeni perinyt. Itkuherkkä ja empaattinen. Ehkä se on osa äitiäni ja edesmennyttä isääni, murusia ja paloja sieltä täältä ja vain osa sitä mitä olen. Minussa on paljon kovaa ja kestävää, joskus jopa kylmää ja tunteetonta päättäväisyyttä, mutta loppujen lopuksi minussa vaikuttaa vahvasti herkkyys ja empatia.

Peiliin katsoessa näen selvästi isäni piirteitä, sillä olen aina ollut enemmän isäni näköinen. Tunnistan monia asioita jotka olen häneltä perinyt, fyysisesti tai henkisesti, hyvässä ja pahassa. Vaikka isäni kuoli ollessani vasta kuusitoista, minulle kertyi niiden eletyn kuudentoista vuoden aikana paljon muistoja ja mietin niitä miten milloinkin, päivästä riippumatta.

Tänään sytytän kynttilän kaikille menneille ja olleille ja maailman hyvyydelle. Kauniita asioita on vielä ja muistot elää meissä kaikissa.

Hyvää isänpäivää!

♡ SEURAA MINUA ♡

Queen Of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa