Itkuherkkä ja empaattinen luonteeni

Itkuherkkä ja empaattinen luonteeni teki minusta hengenpelastajan

Olin 9-vuotias kun pelastin hirven kuolemalta. Olimme mökillämme kun naapurimökin väki tuli kertomaan hirvimiesten tulleen passiin pellon reunalle olevalle tielle. Menimme kaikki, niin lapset kuin aikuiset mökin pihalle katsomaan  sitä kun miehet oransseissa huomioliiveissään kiväärit tanassa osoittivat kohti metsänreunaa. Minulle kerrottiin, että hirvi oli päässyt karkuun jollain toisella passipaikalla ja nyt sitä motitettiin.  Se joutuisi ansaan tullessaan metsästä peltoaukealle, sillä siellä sitä odottaa varma kuolema.

Kaikki odottivat jännittyneinä miten tapahtumat tulevat etenemään ja minä mietin orvoksi jäävää vasaa kellä ei kohta olisi äitiä. Hirviperhe olisi hajalla ja pikkuhirvet onnettomia. Minun oli pakko tehdä jotain. Kun hirvi vihdoin ilmestyi metsän laitaan, päätin että nyt on toimittava, nyt tai ei koskaan. Huusin niin lujaa kuin keuhkoistani lähti ”Varo hirvi!!!”. Katseemme kohtasivat, hirvi teki täyskäännöksen ja ryntäsi takaisin metsään henkensä säästäen. Olin varma että hirvi kiitti minua katseellaan. Minä pelastin sen, enkä olisi koskaan voinut antaa sitä itselleni anteeksi jos olisin antanut hirven juosta suoraan kuolemaansa. Sitä en olisi koskaan voinut seurata hiljaa vierestä.

Niinpä metsästäjät lähtivät tyhjin käsin, ovet paukkuen ja renkaat ulvoen vihaisina pois ja minä olin onnellinen. Olin onnellinen siitäkin huolimatta, että naapurimökin poika nimitteli minua typeräksi ja oli tuohtunut kun ei nähnyt hirven kaatoa. Tunsin tehneeni oikein ja se oli minulle tärkeintä.

Mikä on oikein ja väärin?

Sen jälkeen on elämässä tapahtunut paljon. Olen haudannut hiirenloukkuun kuolleet hiiret tehtyäni heille perusteellisen ruumiinavauksen äitini hedelmäveitsillä. Olen rakentanut pienet puiset ristit ja kivistä kauniit reunukset haudalle. Samalla olen perannut kaloja paljain käsin ja myöhemmin teini-iässä teurastanut isäpuoleni kanssa mökkimme pihalla eläneet kalkkunat. Jotain sellaista selittämätöntä on silti sisälläni. Sääli ja empatia heikompia kohtaan, sellaisia keiden asemaan voin asettua ja keitä en itse voisi koskaan satuttaa.

Minä olen se pikkutyttö jonka oli vaikea käydä nukkumaan ilman, että olin iltarukouksessa luetellut kaikki sukulaiset keiden nimet muistin ja pyysin varjelua jokaiselle pehmolelulleni. Toisinaan ne piti peitellä saman peiton alle kanssani ja se viivästytti nukkumaan menoa. En halunnut että kukaan joutuu olemaan yksin pimeässä hyllyllä, hylättynä. Kaikilla piti olla lämmin, turvallista ja jokaisen piti tuntea rakkautta.

Itkuherkkä ja empaattinen edelleen

Tänä päivänä olen se nainen joka liikuttuu aina jos television realityohjelmissa tapahtuu jotain sellaista mikä saa ihmiset itkemään ikävästä, surusta tai onnesta. Olen se nainen joka nyyhkii Youtuben äärellä kun näen sotilaiden tulevan kotiin ja kun vanhukselle annetaan joululahjaksi kissanpentu. Olen se ihminen joka ei pystynyt ottamaan vain yhtä koiraa, sillä jokainen päivä katsoessani rakasta lemmikkiäni tiesin, etten voi sille ihmisenä tarjota koskaan sitä samaa mitä eläinkaveri voisi. Sen täytyy saada elää laumassa ja sillä pitää olla oma kaveri. En halunnut että koirani olisi yksinäinen. Siksi niitä onkin nyt kaksi.

Eilistä elokuvaa katsoessani jouduin alussa sulkemaan silmäni kun huomasin, että tarina aloitettiin metsästäjän kiikarikiväärissä näkyvällä kauniilla peuralla. Viattoman eläimen tappamista en vain voinut katsoa vaikka se oli fiktiota. Eihän sitä edes tapahtunut oikeasti, se oli vain näyttelemistä. Mielestäni se oli silti ihan kamalaa.

Isänpäivän mietteitä

Näin synkkänä marraskuun sunnuntaina, isänpäivänä, jään pohtimaan keltä minä olen tämän luonteenpiirteeni perinyt. Itkuherkkä ja empaattinen. Ehkä se on osa äitiäni ja edesmennyttä isääni, murusia ja paloja sieltä täältä ja vain osa sitä mitä olen. Minussa on paljon kovaa ja kestävää, joskus jopa kylmää ja tunteetonta päättäväisyyttä, mutta loppujen lopuksi minussa vaikuttaa vahvasti herkkyys ja empatia.

Peiliin katsoessa näen selvästi isäni piirteitä, sillä olen aina ollut enemmän isäni näköinen. Tunnistan monia asioita jotka olen häneltä perinyt, fyysisesti tai henkisesti, hyvässä ja pahassa. Vaikka isäni kuoli ollessani vasta kuusitoista, minulle kertyi niiden eletyn kuudentoista vuoden aikana paljon muistoja ja mietin niitä miten milloinkin, päivästä riippumatta.

Tänään sytytän kynttilän kaikille menneille ja olleille ja maailman hyvyydelle. Kauniita asioita on vielä ja muistot elää meissä kaikissa.

Hyvää isänpäivää!

♡ SEURAA MINUA ♡

Queen Of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Eksä syytti boheemiksi ja loukkasi verisesti

Muistan kuinka keväällä huhtikuussa suutuin ja järkytyin kun silloinen kumppani ilmoitti haluavansa erota. En suuttunut eroaikomuksesta vaan siitä epämääräisestä selityksestä ja syystä, tai siis yhdestä niistä. Minä kuulemma olin boheemi, enkä mielestäni ollut sellainen yhtään. Kummastelin kovasti miten kahden vuoden parisuhteen jälkeen voi toinen minusta tuollaista sanoa, nyt kuitenkin ehkä ymmärrän.

Minulle boheemius on aina tarkoittanut jotain epämääräistä hippeyttä ja hengailua, sellaista päämäärätöntä taiteilijaelämää millaista en vietä. Enkä minä ole mikään eriskummallinen boheemin näköinen tyyppi, mutta eihän se tarkoita etten olisi boheemi ollenkaan. Olisinko sittenkin ainakin ihan vähäsen vaikken mikään malliesimerkki boheemista naisesta olekaan? Voisiko olla että persoonani on jossain määrin boheemi, ilman että minä itse olisin täysin boheemin näköinen ja eläisin 100% boheemisti?

Aloin miettimään asioita. Minä en ole koskaan halunnut kilpailla, en ole lapsenakaan erityisesti nauttinut mistään liikunnallisista harrastuksista. En ole ollut koskaan minkäänlainen suorittaja. Minut on kannustettu lukemaan, haaveilemaan, unelmoimaan. Leikkimään ja ruokkimaan mielikuvitustani. Laulamaan, piirtämään, kuuntelemaan musiikkia, lukemaan kirjoja. En viihtynyt kauaa liikunnallisten harrastusten parissa, mutta teatterissa oli kiva näytellä ja kotona luin, luin ja luin. Ahmin kirjoja, elin omissa mielikuvitusmaailmoissa. Nautin kauneudesta, kaikesta mitä aistin, näin ja kuulin. Mitä haistoin ja maistoin. En halunnut juoksennella ympäri pururataa tai hikoilla jumppasalissa. Enkä halunnut laskea matematiikkaa enkä opiskella tylsiä aineita joihin oli vain yksi oikea vastaus. Halusin oivaltaa, halusin soveltaa. Halusin olla luova ja löytää erilaisia tapoja ratkaista asioita. Puhua ja kirjoittaa.

Kun taas perjantaina turhautumisen ja katkeruuden kyyneliä niellen mietin miten se on niin tajuttoman vaikeaa minulle lähteä tuonne ulos lenkille, ja miksi taas kaikenlainen liikunnan aloittaminen on yhtä itkua, tuskaa ja hampaiden kiristelyä, ymmärsin sen viimein. Enhän minä ole koskaan sellaisesta nauttinut! En minä ole mikään verenmaku suussa suorittaja ja liikunnan endorfiinejä etsivät sporttimimmi. Mä olen boheemi. Pakko mun on olla. Mä olen ihan toisenlainen, sellainen haaveilija. Kirjoihin ja tarinoihin uppoutuva seikkailija, maailmanmatkaaja. Unelmista energiaa saava, mietiskelijä ja pohdistelika. En suorittaja.


Googlasin sanan boheemi. Mitä se sitten on? Boheemi on 1800-luvulla Ranskassa yleistynyt termi, joka kuvaa taiteilijoita ja kirjoittajia, jotka viettävät erikoista ja epäsäännöllistä elämää. Niin, kai minulle sopii se epäsäännöllisyys? Sellainen hieman haahuileva elämä. Erikoinen elämä, ei kahdeksta neljään, maanantaista perjantaihin elämä vaikka siihen oravanpyörään olen joutunutkin.  En minä halua aikatauluja ja tarkkaa tekemistä, suoritteita ja mennä lampaana yhteiskunnan normien mukaan. Mä haluan toteuttaa itseäni ja tehdä omia juttujani, mun ehdoilla.  Tein netissä jonkun leikkimielisen testin. Se kertoi mulle että olen boheemi luonnonlapsi. ”Olet varsinainen taiteilijasielu. Jollet taiteile elämässäsi muutenkin, olet ainakin henkisesti siihen suuntaan kallellaan. Rakastat vapautta, etkä halua elää sääntöjen ja pakkojen mukaan. Valitettavasti yhteiskunta on välillä sinun arvojasi vastaan, ja seuraamuksena voi olla pahaa mieltä. Pidä kuitenkin vapaamielinen, oma ajattelutapasi. Se on rikkautta!”

Minun kohdallani boheemius ei ole mitään ihmeellistä taiteilijaelämää, vaan olen kenties ominut boheemiudesta vain tietyt asiat itseeni. Minua boheemiudessa kuvaavat sanat huoleton, vapaa, epäsovinnainen, epäsäännöllinen, ja kyllä, sellainen minä olen. Olen sitten kai jonkin sortin boheemi, enkä näe tätä pahana asiana ollenkaan. Sen sijaan minun kannattaisi antaa näille asioille enemmän valtaa, panostaa juuri niihin asioihin mitkä tekevät minut onnelliseksi ja olla väkisin tekemättä itseäni onnettamaksi yrittämällä olla jotain mitä en ole. Olen kymmenen vuotta elänyt suorittavien ihmisten kumppanina. Kehonrakentajien, voimailijoiden, elämäänsä robottimaisesti toistavien, urheilusta nauttivien ihmisten puolisona. Siinä sivussa minä olen väkisin yrittänyt olla jotain samanlaista, kykenemättä siihen. Mutta enhän minä sellainen ole, en ollenkaan!

Ymmärrän että liikunta on tärkeä asia yleistä hyvinvointia ja toimintakyvyn säilyttämistä. Uskon että treenaamalla aktiivisesti kuntosalilla se saa minut voimaan myös henkisesti paremmin, joten tiedostan että jonkinlainen liikunnallinen harrastus on hyvä olla, ja näin aion tehdäkin. Tiedän myös voivani saada nautintoa kuntosalitreenistä, kehittyä ja saada siitä lisää energiaa elämääni, mutta on myös vapauttavaa tajuta että mun ei kannata ottaa siitä turhia paineita. En minä ole koskaan menossa minnekään mitään kisaamaan kun sellainen ei oikeasti kiinnosta. En aio ottaa valmentajaa enää koskaan, enkä aio väkisin tehdä jotain enemmän kuin mitä minun on pakko. Teen tätä vain oman hyvinvointini takia, en siksi että kaikki muutkin ja nykypäivänä pitäisi olla niin aikaansaava.

Mä haluan olla vapaasti oma itseni, vähän sellainen boheemi sitten kai.

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa