Hävettää joidenkin ihmisten puolesta

Kun mä olin lapsi, noin 9-10 vuotias, niin me oltiin usein kesäisin mökillä. Lauantaipäiviin kuului se perinteinen Lauantaipussi ja iltaisin yhdeksältä tuli Napakymppi. Mielenkiinnolla aina kuuntelin niitä omituisia (myöhemmällä iällä selvisi että ne olivat kaksimielisiä) kysymyksiä mitä neiti tai herra X oli työporukan ja kavereiden kanssa kehitellyt herra/neiti A:n, B:n ja C:n päänmenoksi ja joille sitten kaikki naureskeli juontajasta lähtien. Yritin myös hiffata sitä Kari Salmelaisen humoristista kuittailua pianisti Kaitsulle ja Vammalan eläkeläisille sekä Tihvetjärven sekakuorolle, tai ketä nyt milloinkin yleisössä sattui istumaan, mutta aina ei ihan natsannut. Silti sitä ohjelmaa oli pakko seurata.

Se mitä en ymmärtänyt ollenkaan oli se, kun äiti aina välillä nousi sohvalta, sanoi että ”eih, nyt mä en enää pysty katsomaan!” ja lähti puhisten keittokomeroon hetkeksi puuhailemaan omiaan, kuitenkin aina palaten takaisin ruudun ääreen.

Nyt myöhemmin mä tiedän mikä se tunne oli mitä lapsuudessani todistin. Se on myötähäpeä.

Myötähäpeä

Urbaani sanakirja tarjoaa varsin yksinkertaisen selitteen sanalle myötähäpeä. Myötähäpeä on siis pelkistetyimmillään ”ulkoisesta ärsykkeeestä vastaanottajaan siirtyvä häpeäntunne, jota lisää tunne siitä, ettei ärsyke itse älyä hävetä itseään”. Mun äidillä tämä tunne on vahvana, niin vahvana että usein hän joutuu peittämään silmänsä käsillään, kääntämään päänsä poispäin tai poistumalla kokonaan tilanteesta, riippuen siitä mistä tarkemmin on kysymys. Häntä hävettää jonkun toisen puolesta.

Äidinmaidossa minuun on oletettavasti erittynyt noin 50% äitini myötähäpeilygeenistä, koska en ihan yhtä paljon kärsi siitä tunteesta. Itseasiassa, toisinaan voin jopa nauttia siitä enkä joudu aina sulkemaan televisiota tai lopettamaan uutisten lukemista jos alan tuntemaan myötähäpeää.

Whatever -asenne

Kevättalven Lontoon reissullani ostin Primarkista hauskat loaferit jotka kuvaavat hyvin yhtä elämänasennettani. Se asenne on ”Whatever -asenne”.

Whatever-asenteella en tarkoita täyttä välinpitämättömyyttä _kaikkea_ kohtaan, vaan pikemminkin taitoa olla stressaamatta ja murehtimatta monia asioita jotka antaisivat siihen aihetta, ja yleensäkin suhtautumaan vastoinkäymisiin ja negatiivisiin asioihin kohtalaisen rennosti. Mä en halua jäädä märehtimään.

Whatever -asennetta on toisinaan tarpeellista käyttää ihan opetellusti ja harkitusti, esim. silloin jos joku itsensä liian humalaan juonut tuttava törttöilee ja latelee sammakoita suustaan yleisillä paikoilla tai yrittää pissata keskelle katua. Myötähäpeän tunnehan siinä tulee, mutta Whatever -asenteella tilanne ei muutu sietämättömäksi ja itseään sekä kaveria voi vielä seuraavanakin päivänä katsoa. Pikkusen hävettää mutta ei se mitään.


Elämänpeli ja Reality-TV hävettää

Mulle voimakkaimmat myötähäpeän tunteet aiheuttaa jotkut ihmiset realityohjelmissa, sekä lööpeissä toistuvasti esiintyvät, hieman kyseenalaiset julkkikset. Ne ketkä eivät osaa kontrolloida käyttäytymistään ja sanomisiaan, eivät ole tarpeeksi herttaisia ja ”hyviä” ihmisiä jotta voisin kokea sellaisen huvittuneisuuden, vaan ovat jollain tapaa röyhkeitä tai vaan yksinkertaisesti liian törppöjä. Ne on ihmisiä ketkä eivät ymmärrä että sellainen käytös hävettää jo sivustaseuraajiakin.

En katsonut yhtäkään jaksoa Suomen Temptation Islandia, mutta näin väkisinkin somessa #elämänpeli -viittauksia ja videopätkiä. Eilen illalla sitten päädyin katsomaan elämänpeli-aiheesta tehdyn musiikkivideon (toivottavasti itseironialla kyllästetyn), ja pitkästä aikaa tunsin taas hieman myötähäpeää.

Pakko laittaa Whatever -kengät jalkaan torjumaan sitä tunnetta että meinaa hävettää joidenkin puolesta. Voihan Keravan bensalenkkari-Jonne sentään etten muuta sanois.

Tunnetteko te myötähäpeää? Onko hauska vaiko sietämätön tunne?

Queen Of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808

Voinko enää koskaan rakastua?

Voinko enää koskaan rakastua?

Tässä kesän (ja varsin kylmän ja harmaan sellaisen) kuluessa olen pariinkin otteeseen huomannut pohtivani sitä, että voinko enää koskaan rakastua? Tuntuu että tämän parin vuoden sinkkuaikana olen vieraantunut täysin kaikenlaisista parisuhdeajatuksista, ja elämä sinkkuna tuntuu normaalilta olotilalta (mitä se toki onkin, sillä eihän sinkkuus ole mitenkään epänormaalia).

Ajatus siitä voinko enää koskaan rakastua juontaa juurensa kenties siitä, että kesänhän pitäisi olla jotain rakkauden aikaa, ainakin kuulopuheiden perusteella. Ja kieltämättä ihan näin sivusta seuraamalla muutaman sinkkuystäväni elämää, on se rakkausrintama ja parisuhteen kaipuu ollut varsin voimakas. Missä on se mun tunne?

Viihdyn hyvin yksin

Viihdyn hyvin yksin ja pidän siitä että saan viettää aikaa omilla ehdoillani täydessä hiljaisuudessa. Olen aina ollut vähän sellainen koneella kököttäjä ja omissa ajatuksissa haahuilija, mutta nyt se tuntuu olevan erityisen tärkeässä asemassa mun elämässä.

Mulle on tärkeää saada olla yksin ja omissa oloissani, niin ettei kukaan häiritse mun puuhailuja. Ja ai että mä nautin siitä!

Voiko sinkkuuteen turtua?

Mietin vain että olenkohan mä vähän liiankin mukavuudenhaluinen ja itsenäinen nykyään? Voiko sinkkuuteen jotenkin ”turtua” niin että ollessaan liian kauan yksin ei enää edes osaa kaivata parisuhdetta, ja jos sellaiseen jotenkin ajautuisi, osaisiko enää elää parisuhteessa?

Mietin sitä voinko enää koskaan rakastua senkin takia, ettei tässä yksin elellessä tule koettua koskaan minkäänlaisia ihastuksen tunteita saati perhosia vatsan pohjassa. Ne tunteet ovat hiljakseen kadonneet ihan kokonaan ja ovat ihan vieraita, olen oikeastaan unohtanut miltä tuntuu olla rakastunut!

Aika näyttää

Uskon ja luotan siihen että asiat tapahtuvat luonnostaan kaikessa rauhassa, sitten jos niiden on määrä tapahtua. En stressaa tilanteesta, mutta asioita pohtivana luonteena huomaan aina joskus tätä ajattelevani.

Ehkä se johtuu siitä kun ympäristöstä näen muiden pariutumisen tuskaa ja sitä kovaa halua ja tarvetta rakastaa ja olla rakastettu ja muodostaa parisuhde, ja itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa. Siinä sitä alkaa ajattelemaan hieman omia toimintamalleja ja joskus pitää kyseenalaistaa sitä tilannetta. Miksi on näin? Voinko enää koskaan rakastua?

No, aika näyttää. Sitä odotellessa.

Queen Of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808