Kauniisti katettua ei viitsi ahmia

Miksi pitää ahmia?

Tässä tehdessäni tutkimusmatkaa itseeni, olen miettinyt paljon syitä siihen miksi mun pitää ahmia. En nyt tarkoita mitään hallitsemattomia ahmimiskohtauksia (joista en ole kärsinyt pariin vuoteen), vaan pikemminkin sitä miksi on ylipäätään se tarve ahmia kaikki ruokansa. Miksi täytyy tunkea kaksin käsin ruokaa kitusiinsa ja ylensyödä? Miksei osaa pitää sopivia ruokailuvälejä vaikka tietää, että se ateriarytmi olisi tärkeää ahmimisen kontrolloimisessa? Miksi pitää ahmia jotain hiilaripitoista ja rasvaista aina, eikä koskaan mitään ihana ja freesiä?

Ahmiminen on tunteisiin pohjautuva tapahtuma

Tiedän kyllä, että ahmimishäiriö on se joka aiheuttaa halun ahmia. Tiedän myös ne asiat, mitkä itselläni ovat ahmimishäiriön taustalla ja mikä aiheuttaa tunnepohjaista syömistä. Ne on niitä samoja asioita mitkä joillain toisilla aiheuttaa juomista, huumeiden käyttöä, itsetuhoista käyttäytymistä tai vaikkapa masennusta. Tämä on vain se mun tapa selvitä elämästä, tylsyydestä, ahdistuneisuudesta, väsymyksestä, pettymyksistä, vastoinkäymisistä, suruista, iloista, ihan mistä vain. Mutta eniten mua kiinnostaa se, millä tavalla voisin yrittää hieman huijata itseäni. Selviytymiskeinoja tähänki vikaan voi keksiä vaikka kuinka monia ja luulen, että tämä on yksi ihan toimiva jos sitä vaan jaksaa noudattaa.

Ahmimista, tai oikeastaan mitä tahansa ruokailutapahtumaa minulla edeltää aina nälän tunne, eikä minkä tahansa nälän, vaan sellaisen nälän jonka olen päästänyt aivan liian pitkälle. Ateriarytmin puuttuminen onkin yksi isoin haittatekijä ahmimishäiriön hoidossa, sillä jokainen varmasti tietää millaista on olla nälässä ja sitten saada ruokaa… Sitä lähtee monella häiriöttömälläkin mopo käsistä ja mätetään ihan yli omien tarpeiden. Myös ne halut ja himot ovat nälkäisenä todella vääristyneitä. Tekee mieli kaikkea energiapitoista, rasvaista, suolaista, makeaa. Jotain kunnon kalori-, ja hiilaripommia.

Vaivalla valmistettua ei halua ahmia

Olen huomannut, että mikäli panostan ruoanlaittoon ja myös sen esillepanoon, on todennäköisempää, että nautiskelen ruoan normaalisti enkä ylensyö. Syön rauhallisemmin, pureskelen ruokani kunnolla, en kiirehdi vaan keskityn itse tapahtumaan, makuihin ja tuoksuihin ihan erilailla. Tämä onkin aika mieletön oivallus josta mun kannattaa napata kiinni, sillä kukapa ei haluaisi herkullista ruokaa ja kauniita annoksia?

Usein sitä vaan mättää kitusiinsa ties mitä epäterveellistä ihan vain siksi koska on niin hemmetin nälkä. Ei siinä kiireessä ehdi alkaa miettimään kivoja kattauksia tai asetella ruokiaan. Eikä kiinnosta paljon mikään muukaan, kun on vain saatava nopeasti jotain millä saa energivarastonsa tankattua. Jännä juttu, kuinka siitä ruokailusta kuitenkin nauttii niin paljon enemmän silloin, kun se ateria on vaivalla valmistettu, kauniisti katettu ja täynnä erilaisia makuja.

Suunnitelmallisuus rajoittaa tunnetta ahmia

Olen toitottanut tätä sata kertaa kuitenkaan koskaan kunnolla ottamatta siitä koppia. En tiedä kuinka hyvin onnistun, mutta aion taas yrittää. Olen niin hyvin tehnyt nyt 1+1=2 laskuja, että niitä on suhteellisen helppo noudattaa ainakin teoriassa. Ravintolassa syödessä kaikki menee hyvin ja silloin kun joku muu kokkaa ja tarjoilee. Kun vastuu siirtyy itselleni, ei laiskuuteni meinaa millään venyä siihen kaikkeen ja alan oikomaan. Nopeita ruokia, mikrovalmista, pakastepizzoja.

Mutta nyt tein jo hyvän käännöksen kun ostin viime viikolla vain vähän tavaraa jääkaappiin. Realia, aamupalajuustosiivuja yksittäin pakattuina, paketin kinkkua. Kurkkua ja tomaatteja. Bataatti-, ja kanakeittoa. Tuoremehua. Kiivejä ja marjoja. Turkkilaista jugurttia. Kananmunia. Hyvin yksinkertaisia asioita, mutta terveellistä normaalia ruokaa. Sellaista mitä pitäisi olla helppo valmistaa ja jota ei mene niin paljoa hukkaan. Ja hei, tää loppuviikko meni hyvin. Söin jopa paketin leipää ja ostin uuden. Yhtään ei mennyt roskikseen! Se jos mikä on edistystä, että ihan oikeasti myös syön ostamani ruoat enkä syö jotain siinä sivussa. Vain otettu lääke auttaa jne. You know the drill ;)

Kuvat Unsplash.com

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Lopetin lääkityksen syömishäiriöön

Lopetin lääkityksen syömishäiriööni ja ahdistuneisuushäiriööni

Tämä on aihe joka voi jakaa lukijoiden mielipiteitä, mutta niin se jakaa hieman omianikin. En oikein tiedä, olenko nyt oikealla polulla vai en, mutta olen jonkin aikaa sitten tehnyt tämän päätöksen. Lopetin lääkityksen joka on määrätty syömishäiriööni sekä ahdistuneisuushäiriööni ja sillä tiellä olen ollut nyt reilut kaksi kuukautta.

Ahmimishäiriööni käytetty lääke on paroksetiinia sisältävä Optipar, joka auttaa myös mun ahdistuneisuushäiriöön joka ajoittain oireilee. Mulla on ollut tämä lääkitys 2015 keväästä kun aloitin syömishäiriöön kuuluvat hoidot ja terapiat. Se on auttanut niin, ettei koskaan sen jälkeen ole tullut enää mitään 10 000 kalorin ahmimiskohtauksia, mutta ahdistuneisuutta se ei kyllä estänyt ja koin jonkinlaisen burn outin 2015 loppuvuodesta. Silloin annos nostettiin tuplaten ja se paransi oloani. Niillä annostuksilla sitä sitten mentiin seuraavat pari vuotta.

Lääkityksen lopettaminen kävi puolivahingossa

Huithapeli-luonteinen boheemi kun olen, niin en aina muistaa ottaa lääkkeitä. Niitä alkoi tänä vuonna alkuvuodesta unohtumaan aika usein, ja kerran huomasin olleeni melkein puolitoista viikkoa ilman. Siinä samalla paljastui miksi mulle oli tullut unihäiriöitä ja heräsin aina kolmen tunnin unien jälkeen keskellä yötä pirteänä kuin peipponen, kun normaalisti unenlahjani ovat suorastaan kadehdittavat. Kaikenlaista huimausta ja outoja juttuja oli muutenkin, kunnes osasin yhdistää huonon oloni unohtuineisiin lääkkeisiin ja tajusin, että mullahan on vieroitusoireet päällä.

Asiat sitten menivät jotenkin niin, etten halunnut aloittaa lääkkeitä uudelleen. Mä vaan jätin syömättä. Lopetin kuin seinään vaikkei niin saisi tehdä, vaan annostusta kuuluisi vähentää pidemmällä ajanjaksolla. Nyt on kuitenkin kulunut reilut pari kuukautta ja koen, ettei mikään ole muuttunut. Oloni on normaali. Ihan hyvä. En saa ahmimiskohtauksia (joskaan en ole parantunut ja suhteeni syömiseen on edelleen kummallinen), enkä koe mitään jatkuvaa ahdistustakaan. Ahdistuneisuushäiriöni onkin varmaan sellaista sorttia mikä aina tulee esiin vaihdellen, eikä ole koko ajan ns. ”putki päällä”.

Just nyt on hyvä olla

Tähän kaikkeen vaikuttaa varmasti koko elämäntilanne ja esim. työelämän mielekkyys. Saan tehdä sitä mitä haluan eikä kukaan pakota minua olemaan itselleni vastenmieliseksi koetussa oravanpyörässä. Mulla on enemmän vapautta ja se on juuri se mitä elämältä tarvitsen. Vihaan aikatauluja, kiirettä, suorittamista, liikoja (typeriä) sääntöjä ja huonoja johtamistaitoja. Nyt mun ei tarvitse kärsiä sellaisesta ja uskallan myös tehdä asioita vapaammin kun kerran olen sieltä koneistosta irti päässyt.

Tätä juttuakin on ihan eri fiilis kirjoitella Espanjasta. Istun uima-altaan äärellä, osittain varjossa, jalkojen ollessa kuumassa auringonpaisteessa. Mun edessä puhallettavat flamingot, yksisarviset ja donitsit lipuu tuulen mukana altaassa eestaas ja mä siemailen jääkylmää juomaa ja kuuntelen palmujen huminaa ja lintujen viserrystä. Mikäs tässä on ollessa.

Toiveikkaana eteenpäin

Ihan yksinomaan jo vapaus valita ja se uskallus tehdä omaa juttua on mulle tärkeää ja avainasemassa mun ahdistuneessa olossa. Sitä ei näytä olevan niin paljoa kun muut asiat on kunnossa. Toivoisin, että tämä kuukauden Espanjan reissu antaa mulle myös jotain uusia voimia miettiä omaa suhtautumistani ruokaan, ja tuleva Suomen kesä, valo ja lämpö kirittää mua myös syömishäiriön osalta parempaan suuntaan.

Aion kuitenkin katsella ja kuulostella itseäni nyt tarkemmin, sillä ainahan voi olla mahdollisuus etten pärjää ilman lääkitystä vaikka nyt hyvältä tuntuukin. Jatko jää siis nähtäväksi, mutta nyt kokeillaan elämää ilman lääkkeitä.

Jos haluat seurata matkaani ja meininkiä niin pysy kuulolla blogissa ja siirry virtuaalisesti Espanjaan mun Instagram Storyissä. Eli laitappa queenofeve seurantaan!

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa