Lopetin lääkityksen syömishäiriöön

Lopetin lääkityksen syömishäiriööni ja ahdistuneisuushäiriööni

Tämä on aihe joka voi jakaa lukijoiden mielipiteitä, mutta niin se jakaa hieman omianikin. En oikein tiedä, olenko nyt oikealla polulla vai en, mutta olen jonkin aikaa sitten tehnyt tämän päätöksen. Lopetin lääkityksen joka on määrätty syömishäiriööni sekä ahdistuneisuushäiriööni ja sillä tiellä olen ollut nyt reilut kaksi kuukautta.

Ahmimishäiriööni käytetty lääke on paroksetiinia sisältävä Optipar, joka auttaa myös mun ahdistuneisuushäiriöön joka ajoittain oireilee. Mulla on ollut tämä lääkitys 2015 keväästä kun aloitin syömishäiriöön kuuluvat hoidot ja terapiat. Se on auttanut niin, ettei koskaan sen jälkeen ole tullut enää mitään 10 000 kalorin ahmimiskohtauksia, mutta ahdistuneisuutta se ei kyllä estänyt ja koin jonkinlaisen burn outin 2015 loppuvuodesta. Silloin annos nostettiin tuplaten ja se paransi oloani. Niillä annostuksilla sitä sitten mentiin seuraavat pari vuotta.

Lääkityksen lopettaminen kävi puolivahingossa

Huithapeli-luonteinen boheemi kun olen, niin en aina muistaa ottaa lääkkeitä. Niitä alkoi tänä vuonna alkuvuodesta unohtumaan aika usein, ja kerran huomasin olleeni melkein puolitoista viikkoa ilman. Siinä samalla paljastui miksi mulle oli tullut unihäiriöitä ja heräsin aina kolmen tunnin unien jälkeen keskellä yötä pirteänä kuin peipponen, kun normaalisti unenlahjani ovat suorastaan kadehdittavat. Kaikenlaista huimausta ja outoja juttuja oli muutenkin, kunnes osasin yhdistää huonon oloni unohtuineisiin lääkkeisiin ja tajusin, että mullahan on vieroitusoireet päällä.

Asiat sitten menivät jotenkin niin, etten halunnut aloittaa lääkkeitä uudelleen. Mä vaan jätin syömättä. Lopetin kuin seinään vaikkei niin saisi tehdä, vaan annostusta kuuluisi vähentää pidemmällä ajanjaksolla. Nyt on kuitenkin kulunut reilut pari kuukautta ja koen, ettei mikään ole muuttunut. Oloni on normaali. Ihan hyvä. En saa ahmimiskohtauksia (joskaan en ole parantunut ja suhteeni syömiseen on edelleen kummallinen), enkä koe mitään jatkuvaa ahdistustakaan. Ahdistuneisuushäiriöni onkin varmaan sellaista sorttia mikä aina tulee esiin vaihdellen, eikä ole koko ajan ns. ”putki päällä”.

Just nyt on hyvä olla

Tähän kaikkeen vaikuttaa varmasti koko elämäntilanne ja esim. työelämän mielekkyys. Saan tehdä sitä mitä haluan eikä kukaan pakota minua olemaan itselleni vastenmieliseksi koetussa oravanpyörässä. Mulla on enemmän vapautta ja se on juuri se mitä elämältä tarvitsen. Vihaan aikatauluja, kiirettä, suorittamista, liikoja (typeriä) sääntöjä ja huonoja johtamistaitoja. Nyt mun ei tarvitse kärsiä sellaisesta ja uskallan myös tehdä asioita vapaammin kun kerran olen sieltä koneistosta irti päässyt.

Tätä juttuakin on ihan eri fiilis kirjoitella Espanjasta. Istun uima-altaan äärellä, osittain varjossa, jalkojen ollessa kuumassa auringonpaisteessa. Mun edessä puhallettavat flamingot, yksisarviset ja donitsit lipuu tuulen mukana altaassa eestaas ja mä siemailen jääkylmää juomaa ja kuuntelen palmujen huminaa ja lintujen viserrystä. Mikäs tässä on ollessa.

Toiveikkaana eteenpäin

Ihan yksinomaan jo vapaus valita ja se uskallus tehdä omaa juttua on mulle tärkeää ja avainasemassa mun ahdistuneessa olossa. Sitä ei näytä olevan niin paljoa kun muut asiat on kunnossa. Toivoisin, että tämä kuukauden Espanjan reissu antaa mulle myös jotain uusia voimia miettiä omaa suhtautumistani ruokaan, ja tuleva Suomen kesä, valo ja lämpö kirittää mua myös syömishäiriön osalta parempaan suuntaan.

Aion kuitenkin katsella ja kuulostella itseäni nyt tarkemmin, sillä ainahan voi olla mahdollisuus etten pärjää ilman lääkitystä vaikka nyt hyvältä tuntuukin. Jatko jää siis nähtäväksi, mutta nyt kokeillaan elämää ilman lääkkeitä.

Jos haluat seurata matkaani ja meininkiä niin pysy kuulolla blogissa ja siirry virtuaalisesti Espanjaan mun Instagram Storyissä. Eli laitappa queenofeve seurantaan!

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Mihin katosi liikuntalupaus ja ruokapäiväkirja?

”Jos oon ihan hiljaa niin ehkä kukaan ei huomaa…”

Ajatukset yhtenä sekamelskana päässäni. Pyörittelen vaihtoehtoja ees ja taas. Pitääkö mun nyt kirjoittaa vaikkei hyvitakaan?Kuinka kauan voidaan teeskennellä ettei mitään ollutkaan jos kukaan ei sano mitään? Sanooko joku jotain jossain vaiheessa? Mitä jos vaan en vastaa jos kysytään ja lopetan koko homman? Miksi tää on taas niin vaikeaa?

Mistään ei saa kiinni enkä pysty tekemään päätöstä taaskaan. Tulee päivä jolloin pitäisi raportoida. En saa aikaiseksi. En halua. Ahdistaa.

Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni muutaman kerran kun mietin lihavan liikuntalupausta sekä lihavan ruokapäiväkirjan postaussarjan julkaisemista. Jotkut teistä saattaa ehkä samaistua toimintamalliin jossa ongelmat lakaistaan maton alle, kun ne ovat poissa silmistä niin voi ainakin hetken aikaa pitää ne poissa mielestä. Ja kun ollaan niin kuin ei oltaiskaan niin ehkä ongelmat lakkaa olemasta?

Näinhän se ei kuitenkaan mene.

Ahdistuneisuutta tuntiessani olen alttiimpi sairastumaan, ja olenkin nyt sairastellut paljon. On ollut kaikenlaista vaivaa, mutta onneksi ne ovat pääosin takanapäin ja kuten postauksessa Loppu masennukselle ja synkkyydelle totesinkin, on kevään ja energisyyden aika.

Tätä ennen kuitenkin minut valtasi jonkinlainen ahdistuneisuus, ja sairastellessani paljon ei liikuntalupauksesta tai ruokapäiväkirjan pitämisestä ollut tietoakaan. En kuumeisena, keuhkoputkentulehduksessa ja flunssaisena liikkunut yhtään sen enempää kuin oli pakko, enkä nukkuessani päiväkausia 20h vuorokaudessa myöskään kokenut ruokapäiväkirjan dokumentointia tärkeänä. Mitä edes olisin dokumentoinut, jos olin päiväkausia lähes syömättä?

Tämä alkoi ahdistamaan.

Kun ei arjesta saanut kiinni ja kaikki oli yhtä sekamelskaa alkoi ahdistaa, mutta nyt se on takana. Nyt on taas tuntunut hyvältä, niin henkisesti kuin fyysisestikin muutamia yksittäisiä takapakkeja lukuunottamatta, ja suunta on selkeästi parempaan.

Mun mielestä mulla on toivoa, ja mä itse pidän yllä toivoa. Niin kauan kun ylipäätään on toivoa, on järkeä yrittää tehdä asioille jotain. Sitten jos sitä ei enää ole, ei mielestäni ole mitään. Ei tässä kukaan ole kuollut, mä vaan jätin toteuttamatta jotain mitä lupasin itselleni, ja jota lupasin lukijoille, ja se hävettää, ja se ahdistaa.

Vaikka mä aika ajoin olenkin ollut ahdistunut, koen että olen silti iloinen ja onnellinen. Hassu yhdistelmä, eikö vaan? En mä ole edelleenkään masentunut vaan kiitollinen monesta asiasta mun elämässä, ja nauran usein, päivittäin. Saan myös nautintoa monista asioista ja hymyilen sydämeni pohjasta. Jaksan olla taas kiinnostunut ympäristöstä ja ympäröivistä ihmisistä, enkä vain makaa lamaantuneena.

Silti jotkut asiat tuntuvat ajoittain haastavilta, jopa vastenmielisiltä ja mahdottomilta, mut mulla on toivoa ettei se koko ajan ole niin.

Ahdistuneisuushäiriö ja ahmintahäiriö asettavat omat haasteensa elämälle, mutta silti mä rakastan mun elämää. Toki mä nämä asiat poistaisin jos voisin, mutta uskon että näiden kanssa voi myös oppia elämään hyvää ja ehjää, kokonaista elämää, ilman että antaa vaikeuksien viedä voittoa kaikesta muusta.

Nyt kysynkin teiltä: Jatkanko sarjaa siitä mihin jäin? Leikitäänkö ettei tätä kahta viikkoa ollutkaan ja mennään vaan reippaasti eteenpäin? Kirjoitanko taas lihavan liikuntalupauksesta ja ruokapäiväkirjasta? Ollaanko niin kuin ei oltaiskaan?

Postauksen kuvat ilmainen kuvapankki Pixabay

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808