Mihin katosi liikuntalupaus ja ruokapäiväkirja?

”Jos oon ihan hiljaa niin ehkä kukaan ei huomaa…”

Ajatukset yhtenä sekamelskana päässäni. Pyörittelen vaihtoehtoja ees ja taas. Pitääkö mun nyt kirjoittaa vaikkei hyvitakaan?Kuinka kauan voidaan teeskennellä ettei mitään ollutkaan jos kukaan ei sano mitään? Sanooko joku jotain jossain vaiheessa? Mitä jos vaan en vastaa jos kysytään ja lopetan koko homman? Miksi tää on taas niin vaikeaa?

Mistään ei saa kiinni enkä pysty tekemään päätöstä taaskaan. Tulee päivä jolloin pitäisi raportoida. En saa aikaiseksi. En halua. Ahdistaa.

Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni muutaman kerran kun mietin lihavan liikuntalupausta sekä lihavan ruokapäiväkirjan postaussarjan julkaisemista. Jotkut teistä saattaa ehkä samaistua toimintamalliin jossa ongelmat lakaistaan maton alle, kun ne ovat poissa silmistä niin voi ainakin hetken aikaa pitää ne poissa mielestä. Ja kun ollaan niin kuin ei oltaiskaan niin ehkä ongelmat lakkaa olemasta?

Näinhän se ei kuitenkaan mene.

Ahdistuneisuutta tuntiessani olen alttiimpi sairastumaan, ja olenkin nyt sairastellut paljon. On ollut kaikenlaista vaivaa, mutta onneksi ne ovat pääosin takanapäin ja kuten postauksessa Loppu masennukselle ja synkkyydelle totesinkin, on kevään ja energisyyden aika.

Tätä ennen kuitenkin minut valtasi jonkinlainen ahdistuneisuus, ja sairastellessani paljon ei liikuntalupauksesta tai ruokapäiväkirjan pitämisestä ollut tietoakaan. En kuumeisena, keuhkoputkentulehduksessa ja flunssaisena liikkunut yhtään sen enempää kuin oli pakko, enkä nukkuessani päiväkausia 20h vuorokaudessa myöskään kokenut ruokapäiväkirjan dokumentointia tärkeänä. Mitä edes olisin dokumentoinut, jos olin päiväkausia lähes syömättä?

Tämä alkoi ahdistamaan.

Kun ei arjesta saanut kiinni ja kaikki oli yhtä sekamelskaa alkoi ahdistaa, mutta nyt se on takana. Nyt on taas tuntunut hyvältä, niin henkisesti kuin fyysisestikin muutamia yksittäisiä takapakkeja lukuunottamatta, ja suunta on selkeästi parempaan.

Mun mielestä mulla on toivoa, ja mä itse pidän yllä toivoa. Niin kauan kun ylipäätään on toivoa, on järkeä yrittää tehdä asioille jotain. Sitten jos sitä ei enää ole, ei mielestäni ole mitään. Ei tässä kukaan ole kuollut, mä vaan jätin toteuttamatta jotain mitä lupasin itselleni, ja jota lupasin lukijoille, ja se hävettää, ja se ahdistaa.

Vaikka mä aika ajoin olenkin ollut ahdistunut, koen että olen silti iloinen ja onnellinen. Hassu yhdistelmä, eikö vaan? En mä ole edelleenkään masentunut vaan kiitollinen monesta asiasta mun elämässä, ja nauran usein, päivittäin. Saan myös nautintoa monista asioista ja hymyilen sydämeni pohjasta. Jaksan olla taas kiinnostunut ympäristöstä ja ympäröivistä ihmisistä, enkä vain makaa lamaantuneena.

Silti jotkut asiat tuntuvat ajoittain haastavilta, jopa vastenmielisiltä ja mahdottomilta, mut mulla on toivoa ettei se koko ajan ole niin.

Ahdistuneisuushäiriö ja ahmintahäiriö asettavat omat haasteensa elämälle, mutta silti mä rakastan mun elämää. Toki mä nämä asiat poistaisin jos voisin, mutta uskon että näiden kanssa voi myös oppia elämään hyvää ja ehjää, kokonaista elämää, ilman että antaa vaikeuksien viedä voittoa kaikesta muusta.

Nyt kysynkin teiltä: Jatkanko sarjaa siitä mihin jäin? Leikitäänkö ettei tätä kahta viikkoa ollutkaan ja mennään vaan reippaasti eteenpäin? Kirjoitanko taas lihavan liikuntalupauksesta ja ruokapäiväkirjasta? Ollaanko niin kuin ei oltaiskaan?

Postauksen kuvat ilmainen kuvapankki Pixabay

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808

En mä hullu oo mut mulla on ahdistuneisuushäiriö


Ahdistuneisuushäiriö – En mä hullu ole mutta kuitenkin

Tämän blogikirjoituksen tarkoitus on positiivinen ja luoda”kyllä me pärjätään eikä tätä tarvi hävetä” -tunnetta. Monelle tämä on arka asia, mutta koska olen kertonut ahmintahäiriöstä omalla nimelläni ja kasvoillani, niin why the hell not tästäkin. Tämä on ihan normaalia, ja oikeastaan aika yleistä nykypäivänä. Vähän jokaisella on jotain, huolia, murheita, haasteita, ja enemmän tai vähemmän myös mielensairauksia kuten masentuneisuutta tai ahdistusta.

Millainen ahdistunut ihminen mä olen?

Mä olen aika huoleton tyyppi. Tai ainakin näennäisesti olen. Ja vahva. Ainakin päällepäin. Mulla on omat selviytymiskeinoni elämässä silloin kun tulee vastoinkäymisiä. Vaikka tunnistan hyvin tunteeni ja pystyn järkeilemään hyvin, en ilmeisesti ole kauhean hyvä käsittelemään tunteitani. Tapani kohdata stressi, ahdistuneisuus, suru ja muut ikävät asiat elämässä ovat usein se ahmintahäiriö jonka avulla selviydyn haasteista, tai vaihtoehtoisesti ongelmien lakaiseminen maton alle. Kun niitä ei näe ja niistä ei puhu niin niitä ei ole olemassa. Tiedän että ne ovat siellä mutta on helpompi sulkea silmänsä.

Mitä ahdistuneisuushäiriö on?

Ahdistuneisuushäiriössä jatkuva liiallinen huolestuneisuus ja pelko omien ja läheistensä todellisia sekä mahdollisia tulevaisuuden uhkia kohtaan on tyypillistä. Lisäksi on monenlaisia muita oireita, kuten rintakipua, sydämentykytystä, vatsavaivoja, lihaskipuja, hengenahdistusta, vapinaa, huimausta, hikoilua, tukehtumisen tunnetta, äänenvärinää, punastelua, pistelyä ja puutumista, huimausta sekä tihentynyttä virtsaamisen tarvetta.

Minulle oli näistä kaikki paitsi pissahätä.

Oireet ovat hyvin yksilöllisiä ja suurin osa yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivistä ihmisistä hakeutuukin hoitoon juuri muiden oireiden kuin ahdistuneisuuden ja pelkojen takia. Usein ahdistuneisuudesta kärsivät henkilöt ovat samanaikaisesti masentuneita ja heillä esiintyy myös unihäiriöitä, väsymystä, keskittymisvaikeuksia, ärtyisyyttä, pinnan kireyttä, säpsähtelyä ja seksuaalista haluttomuutta. Monilla potilailla esiintyy lisäksi paniikkikohtauksia ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Mulla jatkuva väsymys, keskittymisvaikeudet, ärtyisyys, pinnan kireys ja seksuaalinen haluttomuus ovat olleet aika ajoin todella vahvasti pinnalla.

Omat oireeni alkoivat alkuvuodesta 2015

Entinen kumppani oli jatkuvassa työstressissä ym. mikä heijastui parisuhteeseen (ja minulta tietämättä myös stressaantunut itse parisuhteesta). Koin hirveästi huonommuuden ja riittämättömyyden tunnetta. Mikään mitä tein ei saanut toista hyvälle tuulelle ja rentoutuneeksi.

Minua ahdisti oma ylipainoni ja suhteeni ruokaan. En saanut oikein mistään apua. Kukaan ammattilainen ei auttanut, eikä moni edes osannut. Olisi ollut pakko laihduttaa mutta en jaksanut. Sain outoja oireita. Ahdisti ja olin varma että kuolen ja saan sydänkohtauksen. Lääkäriin mennessäni itkin valtoimemaan ja kerron että syön itseni hengiltä. Kohta kuolen jos ette kuuntele minua.

Sitten sain apua.

Hyppään sillalta alas

Optipar 20mg pillerit kourassa ja lähete psykiatrian erikoislääkärille taskussa pääsin pois työterveyslääkärin vastaanotolta. Oli otettu sydänfilmi, verenkuva ja kaikki mahdolliset verenpaineesta lähtien. Paineet oli kohollaan, leposyke korkea, kaikenlaisia tuntemuksia ja ahdistusta. Optipar on lääkkeenä sellainen että se sopii sekä ahdistuneisuuden että ahmintahäiriön hoitoon, sain samalla valmisteella vastetta molempiin ja yritin pärjätä.

Vuodesta 2015 tuli rankka. Olin kokenut viimeisen parisuhteeni äkillisen päättymisen ja kohdannut eron mitä en enää koskaan elämässäni ajatellut joutua käsittelemään. Taas minut oli hylätty enkä vaan kelvannut. En tiennyt mitä tekisin kun  mikään ei vaan näytä riittävän. Olin tehnyt kovasti töitä ahmintahäiriöni diagnosoimiseksi ja päässyt sen osalta hoitoon HYKS syömishäiriöklinikalle ja käsittelin terapiassa sairauttani. Tämän kaiken lisäksi silloisessa työssä paineet vain kasvoivat kasvamistaan, sillä tavat tehdä töitä, toimia ja johtaa olivat muuttuneet kyseisen vuoden aikana ja jatkuvien YT-järjestelyjen jälkeen rajusti, ja omien fiilisteni mukaan suunta oli alaspäin. Koin muuttuneen työn työksi josta en enää nauti, esimiestyön työksi jota en enää kunnioita, ja koko työnkuvan kehityksen stressaavaksi ja ikäväksi. Vaikka olin ollut jo vuosikausia samassa työpaikassa, en enää yhdeksän vuoden jälkeen voinut sanoa pitäväni työstäni.

Vuoden 2015 lopussa sairastuinkin sitten oikein kunnolla ja sain todellisen burn outin. Töissä asioiden muututtua koko ajan huonompaan suuntaan ja vaatimusten kasvaessa olin yhtenä työpäivänä lopen uupunut. Yritin jatkuvasti parin viimeisen viikon – kuukauden aikana viestittää tätä esimiehelleni, mutta eräänä päivänä minulle vain tuli stoppi, ja ilmoitin että jos tämä paine ja kiire ei lopu niin joko irtisanon itseni tältä istumalta tai menen työpaikan eteen ylikulkusillalle ja hyppään katuun niin johan loppuu. Jälkeenpäin tuo naurattaa enkä todellakaan ollut suisidaalinen tai oikeasti hyppäämässä mihinkään, mutta noin voimakkaiden ilmaisujen käyttäminen kertoo jo todellisesta ahdistuksesta. Jouduin viiden viikon sairaslomalle ja diagnoosini oli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

Kuinka pärjätä ahdistuneisuushäiriön kanssa?

Valitettavasti vuoden 2016 jouduin olemaan ilman hoitoa, sillä syömishäiriöklinikka oli jo antanut kaiken annettavansa eikä heillä ollut tarjota muuta.  Ahmintahäiriöisille suunnitellussa hoidossa olin jo käynyt ne muutamat hoidot mitä oli tarjolla. Kesän alussa vaihdoin työpaikkaa joka auttoi aika paljonkin, mutta koska työ oli vain 1/10 mun ahdistusta, ei sen osa mun ahdistuneisuushäiriön hoidossa ollut mittava. Nyt olen onneksi saanut taas pyörät pyörimään ja päässyt edes konsultaatioon jatkotoimenpiteitä varten, mutta se on vaatinut ihan hirveästi työtä minulta itseltäni. On ollut pakko vääntää rautalangasta, kestää useita hylkypäätöksiä hoidon tarpeesta (koska en ole oikeasti ”hullu”) ja vaatia hoitoa.

Viimeisen kahden vuoden sisällä on tullut hyvin selväksi se että monet ihmiset ovat totaalisen yksin näiden asioiden kanssa, eivät osaa eivätkä pysty hakemaan apua, tai eivät edes saa sitä kovin helposti, niin kuin minullekin on käynyt. Suurta taistelua on vaatinut päästä tähän tilanteeseen että vihdoin ja viimein sain jalkani oven väliin. Mä todellakin tunnen myötätuntoa niitä kohtaan keillä asiat eivät ole yhtä hyvin.

Mikä on tämän postauksen viesti?

Pysykää vahvoina! Sairaus ei ole häpeä, sitä ei tarvitse salata, sen kanssa voi oppia elämään ja siitä voi parantua!

♡ SEURAA MINUA ♡

Queen of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa