Sukellus syvälle itseeni

Sukellus syvälle itseeni tuntuu olleen viimeisen kolmen vuoden teema

En edes tajua miten mä voin koko ajan oppia ja kehittyä. En mä ollutkaan aikuinen ja valmis kolmekymppisenä. Mä oon viimeisen kolmen vuoden aikana kehittynyt todella paljon ihmisenä. Olen ennenkin puhunut tästä henkisestä kasvusta blogin puolella ja taas mä pohdin näitä asioita. Se on varmaan tää syksy ja pimenevät illat mitkä tän aiheuttaa. Musta on suorastaan ällistyttävää millaisia muutoksia ylipäätään olen kokenut täytettyäni kolmekymmentä vuotta. Musta tuntuu edelleen tosi nuorelta, ei yhtään sellaiselta että kohta oon nelikymppinen, mutta siinä samalla huomaan että oon todella erilainen kuin ennen.

En koe muuttuneeni toisenlaiseksi niin etten tunnistaisi entistä itseäni, vaan pikemminkin kehittyneeni ihmisenä ja persoonana. Lähes kaikki piirteeni ovat tallella, mutta ne ovat muuttuneet paljon viimeisten vuosien saatossa. Osa ajatuksistani on saanut vahvistusta, osa taas hioutunut kulmistaan. Olen myös oppinut uusia asioita itsestäni, sellaisia mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Jos parikymppiselle Evelle olisi sanottu, että sä et tuu olemaan kiinnostunut puolistakaan noista jutuista mitä nyt mietit, tai kolmekymppiselle Evelle olisi sanottu etten mä tule arvostamaan samoja asioita puoliksikaan niin korkealle kymmenen vuoden päästä niin en olisi uskonut. Aika hyvin mä olenkin pintani pitänyt eikä mun mieli ole heitellyt laidasta laitaan. Kyllä se sitä samaa taattua laatua on ollut, mutta hieman eri painotuksilla.

Oon sulkenut elämästäni paljon sellaisia asioita jotka on mulle jollain tapaa vahingollisia

Olen karsinut joitain ihmissuhteita, joitain tiettyjä ihmistyyppejä ja lopettanut yhteydenpidon sellaisiin ihmisiin ketkä eivät koskaan kysy mun kuulumisia tai tunnu yhtä kiinnostuneilta mun elämästä kuin mä heidän. Olen huomannut ettei yksipuolisesti kannata olla ikuisuuksia kuuntelevana korvana ja tukevana olkapäänä. Haluan vastavuoroisuutta ja iloisuutta, en syyllistämistä siitä kuka milloinkin on ollut yhteydessä ja kuka sanoi mitä viimeksi. Ystävyyksien ja kaveruuksien tulee toimia tasapuolisesti molempiin suuntiin. Joitain ihmisiä on tippunut matkasta väkisinkin, mutta niin se elämä kuljettaa.

Olen myös karsinut sellaisia ihmisiä ketkä tuntuvat olevan aina negatiivisia, sillä olen huomannut että negatiivisuus saa minutkin negatiiviseksi. Mun mielestä kannattaa pyöriä sellaisten ihmisten kanssa ketkä antaa jotain itsestään ja tukee sitä mitä mä olen. Jokainen saa olla erilainen, ihan oma itsensä pelkäämättä tulevansa arvostelluksi sen takia. Mun parhaat kaverit onkin sellaisia keiden kanssa ei jatkuvasti tarvi kysellä kuulumisia ja sitten taas kun kysellään niin on kivaa. Ei ole mitään velvollisuuksia ja yhteydenpitoa, sanomisia ja tekemisiä ei kelloteta.

Mun pinnallisuudesta on kadonnut todella iso palanen

Ihailen edelleenkin symmetrisiä kehoja ja kovalla työllä hankittuja lihaksia, mutta sitäkin enemmän ihailen liikettä, sulavuutta ja hienoja henkilökohtaisia suorituksia. Ihailen myös sitä, että ihmiset uskaltaa olla sitä mitä ne haluaa. Ei kenenkään tarvi elää minkään muotin mukaan vaan jokainen saa olla ihan mitä haluaa. Ei tarvitse olla timmi ja laihduttaa hulluna sen takia että joku muu niin haluaa, eikä tarvi olla äärimmäinen suorittaja ja konemainen robotti koska muut niin odottaa ja omaa elämäänsä toteuttaa. Saa tehdä ihan sitä omaa juttuaan ja erilaisuus on vaan rikkautta.

Toki mä edelleen ihailen myös kurinalaisia ihmisiä, mutta oon tajunnut etten mä itse todellakaan ole sellainen. Mun osaaminen, vahvuudet ja voimavarat on ihan muualla. Mä olen luova ja jonkin verran taiteellinen ihminen, juurikin se boheemi millaiseksi eksäni mua nimitti ja se aluksi suututti. Sittemmin tutkittuani itseäni lisää ja tehtyäni huomioita omasta persoonastani olen tajunnut että sellainenhan mä oon. Ja se on aihe mistä mä osaan olla ylpeä!

En tarkkaan osaa nyt sanoa mitä tällä yritän viestittää. Ehkä sitä, että kaksikymppisenä ero ei ole kaiken lopun alku, kun se ei ole sitä myöhemminkään. Kolmekymppisenä ei ole niin vanha ja aikuinen kuin luulisi ja nelikymppisenä olo voi edelleen tuntua siltä kuin vasta just olisi itsekin ollut osa nuorisoa.

Tää elämä tosiaan on yhtä oppimista, niin itsestään kuin muista ja yhdestä vastoinkäymisestä kun selviää niin taas tulee uusia hienoja asioita. Ja myös pettymyksiä, iloa, surua, tunteiden ja kokemuksien laajalla kirjolla. Ei tässä kai koskaan tule valmista ja sitten kun on valmis niin voikin kuolla.

Kannattaa lukea myös mun jutut Hyvä itsetunto tuli iän myötä, Yritän ymmärtää erilaisuutta ja Enää en häpeä tunteellisuuttani.

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Eve / Queen Of Everything

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 11
Tykkää jutusta