Miten musta tuli näin zen?

Miten hitossa musta tuli näin zen?

Zen. Seesteinen ja rauhallinen. En tiedä onko ne nyt kuitenkaan ihan oikeita adjektiiveja kuvaamaan mua, mutta käytän niitä nyt tässä yhteydessä. Mä olen muuttunut vuosien aikana temperamenttisesta ja tunteet kuohahtavasta ihmisestä kohtalaisen rauhalliseksi tyypiksi. Väittäisin, että oon aika zen tyyppi vaikka kiehahtelenkin ja räiskyn joskus, mutta yleisesti mä otan asiat aika iisisti ja olen joustava. Vähän sellainen joka hyräilee hiljaa Frozenin biisiä ”Let it go, let it go…” ja samalla hengittelen sisään ja ulos. Monikaan asia ei ole enää riehumisen arvoista. Joskus ehkä oli. Nyt mä oon vaan ihan zen.

Muutama ihminen kuka ei ole tuntenut mua silloin kun olin alle 30-vuotias, ei ole meinannut uskoa kun olen kertonut olleeni joskus hyvin ärsykeherkkä. Mä en ole koskaan ollut mitenkään erityisen impulsiivinen tai tunteideni orja, enkä koskaan kuvailisi itseäni ailahtelevaksi, mutta jonkinlaista äkkipikaisuutta mussa on ollut aina. Ehkä pikkuisen räjähdysherkkä muttei kuitenkaan mikään turhasta pimahteleva ja pelottava tapaus. En siis mitenkään arvaamaton tai epämiellyttävä. Sellainen kuitenkin, että tulistuessani olen antanut tunteiden näkyä ja kuulua ja olen saattanut reagoida nopeasti tilanteisiin.

Mä en kuulu niihin tyyppeihin jotka vihaisena menisi henkilökohtaisuuksiin saati haukkuisi kenenkään ulkonäköä. Enkä ole pitkävihainen tai mökötä. Mä olen syttynyt ja sammunut aina nopeasti. Antanut anteeksi ja pyytänyt anteeksi. Nauranut itselleni ja hölmöilyilleni. Mutta nuorempana kuitenkin tartuin asioihin herkemmin ja annoin mielipiteideni kuulua. Aina. Silloinkin kun niitä ei kysytty.

Kaikella on aikansa ja paikkansa

Nyt mä alan olla vanha. En tietty sillätapaa vanha niin kuin oikeasti vanhat on, mutta lähelle neljääkymppiä kuitenkin. Oon saanut tutustua itseeni jo aika pitkään ja opetella tuntemaan itseäni. Tunnenkin itseni hyvin, aikalailla läpikotaisin. Kaikkien asioiden kanssa en ehkä ole sinut, enkä jokaiseen ongelmaani tiedä ratkaisua tai vaikka tietäisinkin, en aina pysty niitä ratkomaan. Silti lopputulema ja kokonaisuus on sellainen, että oma olo on aika rauhallinen.

Mä kirjoitin toukokuussa siitä kuinka yritän ymmärtää erilaisuutta. Se on ollut yksi tosi iso asia mun elämässä ja kasvussa paremmaksi ihmiseksi. Se, että yritän antaa erilaisille ihmisille ja ajatuksille mahdollisuuden ja tilaa. Viimeisenä parina viikkona olen joutunut henkisesti taistella sen vanhan minän ja uuden minäni kanssa, kun olen miettinyt pitäisikö mun ottaa taas kantaa joihinkin mielipidekirjoituksiin ja tehdä vastineita. Bloggaajana se mielipidevaikuttaminen tavallaan kuuluu asiaan ja on ihan hyvä ottaa kantaa, mutta joskus ei vaan jaksa. Siinä joutuu aika paljon laittamaan itseään likoon kun alkaa tappelemaan joissain asioissa tuulimyllyjä vastaan, joten olen antanut nyt useammankin mielipidekirjoituksen olla huomiotta.

Olen ollut vihainen ja ärtynyt, pettynytkin joihinkin ihmisiin. Olen ollut surullinen ja miettinyt miksi tietämättömät ihmiset ovat avanneet suunsa. Olen kokenut myös myötähäpeää ja tunnetta jota en voi tarkoin kuvailla. Sellaista, että haluaisin pyytää toisten idiootteja ajatuksia anteeksi, vaan eihän se ole mun asia. Mutta sitte kun olen antanut olla, lauleskellut Let it gouta, on positiivisuus ja se zen ottanut taas vallan. Ei ne karhutkaan koko ajan riehu vaan syö välillä mustikoita.

Joskus pitää vaan laskea sataan tai tuhanteenkin. Se voi olla parasta.

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Eve / Queen Of Everything

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 6
Tykkää jutusta