Kateus vie kalatkin vedestä

Kateus vie kalatkin vedestä

”Vain suomalainen maksaa satasen siitä ettei naapuri saa viittäkymppiä”, on joskus hyvin paikkaansa pitävä sanonta. Mä en nyt halua mitenkään parjata suomalaisia tässä, vaan ajatellaan vaikka ihan yleisesti ihmisiä tuossa sanan suomalainen tilalla.

Katselin eilen Palasia arjestani -blogin Jonnan snapchattia jossa Jonna kertoi kannustaneensa ihmisiä tilaamaan hänen Youtube-kanavansa, kun 500 tilaajan kohdalla saisi jonkun kameran (tai voisi voittaa sellaisen, en ole ihan varma miten juttu meni). Joka tapauksessa, se pointti tässä oli se, että kerrottuaan jonkun tällaisen kivan asian, päinvastoin että Jonna olisi saanut seuraajia, lopetti viisi ihmistä samantien hänen seuraamisensa. Siis ettei vaan saa sitä kameraa, ihan älytöntä. Kysyn vaan että mitähän v*ttua?

Onko toisen onni sinulta pois?

Joidenkin ihmisten mielestä taitaa olla. Se on jonkinlainen ikävä kateus tai katkeruus ja jo lähtökohtaisesti negatiivinen asenne ettei ketään toista saa kannustaa menestymään eikä toisten puolesta osata olla onnellisia.

Onneksi suurin osa ihmisistä on kuitenkin hyväsydämisiä ja haluavat toisille pääasiassa vain hyvää, mutta aina mahtuu mukaan kitkerän oloisia tyyppejä jotka suorastaan nauttivat siitä että ähäkutti, etpäs onnistunut!

Mitä on hyvä kateus?

On ihan normaalia joskus tuntea kateutta jotain ihmistä tai asiaa kohtaan, ja kateuskin voi olla jonkinlainen voimavara silloin kun se ei myrkytä sun mieltä. Positiivinen asenne ja kateuden käyttäminen voimavarana on kuitenkin pitkälle asennekysymys ja taitolaji. Kun kadehtii toista, kannattaa itse miettiä mikä on se perimmäinen syy, ja kuinka siihen voi vaikuttaa.

Mäkin olen kadehtinut erilaisia juttuja, mutta otan ne sellaisina tsemppaavina juttuina joista saan voimaa, että hei, kyllä mäkin vielä joku päivä ja se kannustaa jaksamaan. On toki olemassa myös asioita mitä ei välttämättä kovalla yrittämiselläkään saa, mutta sellaisia on turha kadehtia. Siinä vain hukkaa omaa aikaansa mahdottomaan.

Maksatko sä satasen ettei joku toinen saa viittäkymppiä? Onko kateus sun pahe vai osaatko kääntää sen voimavaraksi?

Lue myös jutut Jos voittaisin lotossa antaisin eksilleni sekä Huono äiti, huono koiranomistaja, huono ihminen

Queen Of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808

Se tunne kun on perhosia vatsassa

Se tunne kun on perhosia vatsassa

Milloin mulla oli perhosia vatsassa? Siitä on pitkä aika, vuosia. Mietin joskus että kylmeneeköhän ihminen jos menee liian kauan aikaa ihastumatta? Tulin sellaiseen lopputulokseen että ei, ei kylmene. Se tunne tulee kyllä sitten kun on tullakseen, ja tuntuu ehkä paljon paremmalta kuin silloin jos elämä on jatkuvaa perhosen siipien lepatusta.

Toissayönä sain pienen maistiaisen lentävistä perhosista, ja koin ihanan, valloittavan ihastuksen unessani. Lapsuudenystäväni ja koulukaverini, eräs nykyään jonkin sortin julkkikseksi luettava rumpali halusi alkaa seurustelemaan kanssani. Se mikä tilanteesta teki söpön oli se, ettei se ollut nykyaikaa. Siinä unessa me oltiin vielä viattomia nuoria, vasta viisitoistavuotiaita.

Kauniita muistoja

Aina välillä mä muistelen mun nuoruusaikoja. Hauska ajatella että mä olen nyt sen ikäinen että ne mun nuoruusajat on tosiaan enää vain muistoissa, ja voin puhua että ”silloin kun mä olin nuori niin…”

Ensimmäinen poikaystäväni oli nimeltään Ari, 14-vuotiaaksi pitkä ja salskea lätkäpelaaja viereisestä pikkukylästä. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa kaupunkien rajalla järjestetyssä limudiscossa. Minusta tuo vieras poika oli komea ja mainitsin siitä jollekin, ja sana lähti kiertämään. Seuraavalla viikolla sain puhelun eräältä kouluni pojalta kenen luota Ari oli minulle soittamassa ja sopimassa treffejä, heillä kun ei ollut kotona puhelinta.

Niinpä mä sitten joidenkin päivien kuluttua, äidin neuvojen siivittämänä poljin Pentik Paviljongille pyörällä ja kysyin kahvilan kassaneidiltä että onko täällä sen ja sen näköistä poikaa. Oli kuulemma, ja oli ollut jo puoli tuntia juomassa jaffaa ja hermostuneena käynyt aina viiden minuutin välein kysymässä kelloa.

Herttaista.

Sitten me päätettiin seurustella

Sovittiin että nyt ollaan sitten tyttö-, ja poikaystäviä toisillemme. Ollaan yhdessä ja pariskunta. Sitä onnea kestikin neljätoistavuotiaaksi aika pitkään, melkein puoli vuotta. Siihen aikaan seurustelusuhteet olivat monilla muutamista viikoista kuukauteen tai kahteen, joten ihan hyvä saavutus teineille.

Minusta jäi sellainen seurustelunsopija, ja sellainen olen vieläkin. Tykkään siitä tavasta toimia. Sovitaan heti pelisäännöt ja se ettei pelleillä. Että ollaan kaksistaan, tutustutaan, ihastutaan ja rakastutaan, yritetään saada juttu toimimaan.

Ehkä vielä minunkin ikäluokassa joskus tulee vastaan sellainen ihminen kenen mielestä on kiva sopia että nyt seurustellaan, eikä vain haahuilla päämäärätiedottomasti ja odotella jos löytyisi jotain vielä parempaa.

Lapsellista, mutta ihanaa. Ja ajattelette mitä ajattelette, mutta myös aika fiksua ja turvallista.

Lue myös jutut Voinko enää koskaan rakastua ja Kaverin mieheen ei kosketa

Queen Of Everything Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa
Snapchatissa käyttäjätunnus queenofeve1808