Kosin ja mulle vastattiin kyllä


Erosin viime toukokuussa, ja olen asunut omillani juhannuksesta. Käsittämätöntä kuinka nopeesti aika menee, siitä on tosiaan jo kahdeksan kuukautta. En voi uskoa! Musta tuntuu jotenkin kuinka se olisi ollut ihan eilen, mutta niinpä vaan on päivät, viikot ja kuukaudet kuluneet ja elämä ottanut uuden suunnan. Vaan millaisen?

Mä koen jotenkin olevani tietyllä tapaa pettynyt parisuhteisiini, en ihmisiin keiden kanssa olen ollut (heistä jokainen on hyvä tyyppi kukin tavallaan enkä kadu sekuntiakaan, terkkuja!), mutta olen pettynyt siihen miten en vielä tähän ikään mennessäkään ole löytänyt pysyvää parisuhdetta, sellaista parisuhdetta jossa mä riittäisin ja kelpaisin, ihan omana itsenäni.


Tätä en kuitenkaan voi laittaa toisten syyksi, sillä parisuhteeni ovat aina alkaneet silloin kun olen ollut motivoitunut elämänmuutokseen ja ahmimishäiriöni on hetkittäin ollut hallinassa. Olen treenannut aktiivisesti ja syönyt hyvin, ollut energinen ja pirteä, saanut tulosta aikaan. Sellaiseen ihmiseen he ovat ihastuneet ja rakastuneet, mutta sitten esille onkin tullut se toinen puoleni. Se joka ei ole suorituskeskeinen fitness-intoilija vaan enemmänkin elämästä nautiskelija, ja se kelle urheilu ja 24/7 healthylifestyle ei ole mikään kiveen hakattu asia. Se on jotain mihin pyrin, mutta se ei ole automaattisesti ja haasteetta toteutuva, enkä aina jaksa roboilla, enkä halua. Mä olen fiilistelijä ja haluan vapauden tuntea, haistaa ja maistaa ilman kieltoja ja rajoituksia.

En tarkoita että entisistä kumppaneistani kukaan olisi tehnyt väärin halutessaan erota, ei ole ei, tiet on vain syystä tai toisesta johtaneet erilleen, mutta aina se syy kuitenkin on kohdistunut minuun. Siihen miten minä en ole se joka toisen voi tehdä onnelliseksi lopun elämää, minuun ei ole haluttu tyytyä vaan on alettu vaatimaan vielä jotain enemmän. Ehkä joku toinen tekisi vielä onnellisemmaksi?

Tietysti tälläiset syyt ovat täysin oikeita syitä eroon, niin pitääkin tehdä. Ei pidä tyytyä, mutta toisaalta, pitääkö nykypäivänä koko ajan olla vaan vaatimassa kaikkea, kun mikään ei riitä? Itse koen antaneeni kaikkeni, ja oikeastaan mitään en ole koskaan miehiltä kieltänyt, ja kaikessa olen ollut mukana. Minulta on saanut sen tukevan olkapään, treenitsempparin, kokkaajan ja siivoajan, seksielämässäkin hyvin joustavan, kuka nyt mitäkin on kaivannut. Näiltä osin en koskaan kumppanina ja naisena ole jättänyt ketään kylmäksi, mutta ei tälläistä ahmimishäiriöistä sitten kuitenkaan ole jaksettu pidemmän päälle kun en pääse tavoitteisiini, en omiin enkä yhteisiin.


Mä olenkin alkanut miettimään sitä kun viimeisin kumppanini sanoi neuvoksi jatkossa että ”ota seuraavaksi joku muu kuin bodari”, niin, helppo se on sanoa, mutta ehkä kolmas kerta toden sanoi ja kolme tietyntyyppistä miestä oli tarpeeksi? Mä olen elänyt viimeiset 10 vuotta hyvin vahvasti tässä fitness-elämäntavassa, sitä hengittäen mutta en sitä itse eläen. Mun kumppanit on olleet todella lihaksikkaita raskaan sarjan ukkoja. Olen tottunut siihen että ne lihakset on pumpissa ja kotona pullistellaan ja puhutaan treeneistä, ruoista ja tuloksista.

Mutta miten sitten kääntää se oma mielenkiinto sellaiseksi että muunkinlaiset kelpaisi, kun kerran maku on mitä on? Nähtävästi kehonrakentajamiehet eivät sitten kuitenkaan ole omine robottimaisuuksineen samoilla aalloilla kanssani, eivätkä pysty sivusta seuraamaan rennompaa, hieman ”boheemia” elämäntapaani jossa treenit ja ruoat eivät tule todellakaan ykkösenä vaikka listalle vielä mahtuvatkin.

Niin, muitakin vaihtoehtoja on. Onhan sitä olemassa urheilevia ja lihaksikkaita komeita miehiä ilman että ollaan mitään varsinaisia kehonrakentajia. Olen sellaiseen tutustunutkin, ja se se vasta fiksu mies onkin. Elämä opettaa ja kasvattaa, minäkin mustavalkoisena olen alkanut vähän antamaan näistä liiankin tiukoista kriteereistäni periksi silti yhtään mitään häviämättä. Mä haluan vaan olla onnellinen, rakastettu ja saada hyvän elämän. Turvallisen ja ihan tavallisen normaalin parisuhteen missä on kiva olla ja missä voidaan jutella kaikista asioista ja tehdä kaikkea yhdessä, eikä toisen viat ja haasteet elämässä koidu esteiksi joita ei voi ylittää vaan sellaisiksi paikoiksi missä kumpikin voi tsempata toisiaan.


Tiedättekö mistä mä haen yksinäiseen elämääni läheisyyttä ja kosketusta?  Fysioterapiasta ja hierojalta, ja näin arkivapaan kunniaksi kävin tänäänkin tunnin hieronnassa Mehiläisessä. Siellä hienoissa tiloissa ollessani tajusin taas kuinka etuoikeutettu olenkaan, kuinka hyvä elämä mulla kaikesta huolimatta onkaan.

Kotiin tultua kaipasin lisää fyysistä läheisyyttä ja sitähän oli tarjolla, sillä rakas pieni Ingrid on läsnä jokaisessa päivässäni, eikä sitä haittaa minun ongelmat. Se kuuntelee aina kun juttelen, ei keskeytä eikä puhu päälle. Sitä kiinnostaa, ja se haluaa aina tulla mun kainaloon lähelle lämmittämään, ja me voidaan tehdä juttuja yhdessä.

Tuntuu että olen paremmassa kunnossa henkisesti vaikka vielä on töitä. Pelottaa ajatus ihmissuhteesta koska en ehkä kestäisi enää yhtäkään hylkäämistä. En jaksa enää sitä että minuun kyllästytään.

Tänään kuitenkin otin riskin ja karkauspäivän kunniaksi kosin, vitsillä mutta kuitenkin. Lupauduttiin mieheksi ja ilmeisesti ainakin puolivakavissaan, joten kai tässä olisi sitten vaan on mentävä naimisiin niin kuin ennen vanhaan. Mä alan pelaamaan varman päälle ja seuraavasta parisuhteesta ei sitten enää niin vain erota. Se on maistraattiin mars ja nimet paperiin. Periaattella: Kunnes kuolema meidät erottaa.

No, ei vaan, jos nyt ensin tutustutaan.

;)

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa

Eve / Queen Of Everything

4 vastausta artikkeliin “Kosin ja mulle vastattiin kyllä”

  1. Oon paljon viime aikoina miettiny tota et ”tehdä joku onnelliseks”. Mä oon oppinu että se on väärä lähtökohta suhteessa et odottais et se onni tulee vaan siltä toiselta. Ja sitku se onni loppuu niin pitää erota. Hakea onni joltain muulta. Mä ennen odotin että mun kumppani antais mulle onnen. Ei se vaa niin mee. Nyt oon oppinu et mun pitää ite itselleni tehdä onnellisuus ensin ja samaa odotan kumppaniltani et hän ei oo riippuvainen siitä et mä tekisin hänet pelkästään onnelliseks. Näin meillä on hyvin tasapainoinen suhde. Ei odoteta toiselta mitään ihmeitä et se taikoo onnea ja sateenkaaria.

    Ja täytyy myös sanoo et kun päästi irti omista ulkonäkökriteereistä ja ennakkoajatuksista niin on paljon parempi lopputulos! Että ei toisen tarvii olla mikää bodari, pyykkilautavatsainen adonis. Riittää et on ees siedettävän näköinen, tavallinen ja omasta hygieniastaan huoltapitävä mies. Ja ennenkaikkea kiltti ja hyvinkohteleva mies. Multa usein vieraat miehet tulee jossain yöelämässä kysyy et miten on mahdollista et mä oon ”ton näkösen miehen kaa”. Ne kattoo vaan sitä ulkokuorta! Ja kun me varmaan ollaan vieraiden ihmisten silmissä ulkoisesti jotenki epäsuhtaisen näkönen pari. Mut sitä ne ei tiedä et mulla on kokemusta elämästä tosi komeiden miesten kaa, jotka petti mua ja kohteli kuin paskaa. Niin ei tarvi olla mikään sherlock päätelläkseen et kumpi vaihtoehto pitkässäjuoksussa on ihmiselle parempi!

    • Itse olen aina ollut onnellinen parisuhteissa, melkeinpä loppuun asti (toki loppua kohden on alkanut tulemaan ongelmia jotka vaikuttavat munkin onneen), mutta pointtina just se että mä en ole tarvinut mitään ihmeellistä toiselta, mulle on riittänyt se hyvä yhteiselo enkä ole miettinyt että voisiko löytyä vielä lihaksikkaampi, komeampi, menestyneempi, rikkaampi, sillä jos sille tielle lähtee niin loppua ei näy: aina on joku parempi jossain saralla.

      Ulkonäkökriteereistä kannattaa sen verran pitää kiinni että toisen on oltava itseään miellyttävä, mutta olen tässä vanhemmiten alkanut katsomaan hieman enemmän läpi sormien ja toivon että munkin kohdalla toimittaisiin niin: ei takerruta yksittäisiin asioihin vaan punnitaan mikä siinä hommassa painaa eniten, kokonaisuus. Ennen mulle oli esim. vanhempi kumppani täysin NO NO, nyt en ala enää sitä ikää kyttäämään ;)

  2. Hyvää pohdintaa parisuhteesta, kiitos. Itse olen elänyt melkein seitsemän vuotta etäsuhteessa, sillä välimatkaa miesystävääni on useampi sata kilometriä. Tämä ratkaisu on mulle paras, sillä tiedän miten ahdistuisin jos vierellä olisi kokoajan joku. Näin jää hyvällä tavalla aikaa omille tärkeille asioille/ajatuksille ja voi halutessaan vain kuunnella hiljaisuutta. Lähipiirissä on monia avo-/aviopareja, joiden nahinoita milloin mistäkin seuranneena huokaisen helpotuksesta kun elämääni ei jatkuvasti kuulu energiasyöppöä. Tietysti tiedän millainen parisuhde voisi parhaimmillaan olla, eikä hyvä parisuhde vie liikaa energiaa vaan ennemminkin antaa. Kotikin voi olla täynnä vaikka minkälaista bling blingiä kenenkään siitä ahdistumatta. Tää on tällä hetkellä hyvä just näin :)

  3. Joo onnea ei voi vierittää kumppanin vastuulle. Jos näin tekee, kyllä se parisuhde ennen pitkää kaatuu jos on tarkoitus olla loppuelämä yhdessä. Itse olen jo ajatellut, että ehkäpä tässä voisi olla loppuelämänkin ilman vakkaria parisuhdetta. Ensinnäkin nyt menossa ruuhkavuodet ja yhdenkin lapsen kanssa on sellaista hulabaloota, että ei tähän ikävä kyllä miestä mahdu. Tai juu, periaatteessa kyllä, mutta siksihän monet ”lapselliset” parisuhteetkin kaatuvat kun ei ymmärretä, että ne tietyt vuodet on kiireisiä ja suuremmat parisuhteilut jää ikävä kyllä taka-alalle (ei pitäisi toki olla niin, että kokonaan unohdetaan olla mies ja vaimo). Olis niin kivaa joo kun olisi aikaa, mutta kun muksun on ’tehnyt’ niin tietyt velvollisuudet on. Onneksi tuo kasvaa eli tilanteet muuttuu. Ahdistaa, että joku olisi vaatimassa jotain kun itse on usein iltaisin poikki – ikävä kyllä kun se yläkerran isäntä antoi minulle sellaisen osan tähän maailmaan, että joudun nukkumaan aika paljon, että jaksan. Mä oon yleensä ysiltä nukkumassa, nyt poikkeus, kun aina ei ehdi kaikkea niin on hieman venyttävä. Työ, lapsi ja ysiltä nukkumassa, ei tarvii arvata, että paljon muuta ei ehdi kun kuntoilustakaan en halua luopua. Niin ja siis minua ei sureta tämä tilanne, olen aika lailla 50% erakkoluonnetta ellen vanhemmiten jo enemmänkin. Toinen puoli on hyvin, hyvin sosiaalinen, mutta se on niin kausittaista, että esim, kumppania kohtaan olisi epäreilua, että ehkä ihan hyvä kun olen pariton.

    Lisäksi tunnen oloni useimpien ihmisten (niin naisten kuin miesten) kanssa niin ufoksi, että tuntuu mahdottomalta löytää sellaista, joka tuntuisi ”omalta”. Ajattelen useimmista asioista aina päinvastoin kuin enemmistö ja sitten on myös niin, että osaan katsoa laajemmin ja aika monella on tosi mustavalkoinen ajatusmaailma ja sitä inhoan. Mustavalkoisuus on toki hyvästä perusjutuissa kuten tärkeissä arvokysymyksissä eli esim. kun ei saa varastaa niin ei saa varastaa. Kyllä joku sielujen sympatia pitää olla, en ainakaan muuten pysty antamaan minkäänlaista hellyyttä tai läheisyyttä. Sitten vielä ihme kyllä, tosi moni tuntuu haluavan vielä lapsia, missä ihmeessä ne luuraa, jotka eivät enää halua, kun lopullisesti lapsettomaksi jääviä miehiä on kuitenkin tosi paljon. Kumma juttu, ei kai vain sitten tiet kohtaa. Kohtaan paljon n. 50v. miehiäkin jotka haluavat vielä lisää lapsia. Hmh.

    No mutta näillä mennään turhia stressaamatta, tulee jos tulee tai sitten ei :D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta