Valinta fitneksen ja mielenterveyden väliltä

Huh huh. Aivan hullua meininkiä! Jengi stressaa joulua ja blogimaailmassakin näemmä jaetaan vinkkejä siitä, kuinka pystyy olemaan läpi joulunkin 100% fitness. Mulle riittää pelkkä muiden joulukiireiden, omantunnontuskien ja suorittamisen seuraaminen, ja voin onnekseni todeta päästäneeni siitä irti. Joulua nyt en ole koskaan stressannut mutta onhan se kauppakeskusten tungoksessa ryntäily ja ihmismassassa hiki päässä vellominen aika ahdistavaa puuhaa. Siihen päälle kun lisätään se että pitää tehdä täydelliset jouluruoat tai vaihtoehtoisesti vetää tyylipuhdas fitnessjoulu täydellä panostuksella parsakaalia ja kanaa puputtaen, niin joo-o, on suorittamista kerrakseen.

Sääntöjä. rajoituksia, älä tee näin vaan tee näin. Sun pitää ja täytyy suorittaa viikossa X määrä näitä asioita: punttitreenit, aerobiset, venyttelyt. Olla hyvä ystävä, puoliso, äiti ja työntekijä ja siinä sivussa vasemmalla kädellä hoida se satumaailman perhejoulu ja suursiivous kotona ennen sitä. Seksihaluja on oltava joka ikiselle päivälle ja tehokas työelämässä, kroppa timminä eikä mitään lipsumisia siitä hoocee-ruokavaliosta tai olet heikko ja huono ihminen. Kyllä on energiaa ja niin positiivinen meininki. Tsemppi tsemppi ja joka päivä kiitollinen siitä ja tästä ja sata kuvaa Instagramiin.

Loppuunpalaminen on tullut monella, syystä jos toisesta. On toki niitäkin ketkä jaksaa, mutta oikeasti harva jaksaa. Mua itseäni on pitkään häirinnyt se mieletön valehtelu mitä monet fitness-ihmiset harrastaa. Ihan oikeasti somessa puhutaan silmät ja suut täyteen tuubaa siitä kuinka on hyvä mieli ja jaksaa ja on energinen ja tää on elämän parasta aikaa ja höpönlöpön. Samat ihmiset sitten itkee kulissien takana kun PRO-tason valmentajat viime vuosien julkipuinneista ja kilpirauhasvaivoista huolimatta pitää valmennettaviaan 700 kalorin dieeteillä ja offillakin pidetään kalorit siellä missä muilla on dieetin lopussa. Elämäntapa-anorektikot vaan hehkuttaa kuinka on mahtavaa ja hampaat irvessä yritetään roboilla koko elämä läpi. Kun valmentajakin on näin hyvä, nimekäs ja etevä niin on vaikea kyseenalaistaa. Se kituuttaa ja vannoo tämän nimeen, mitäpä sitä nuoret tyttöset on kyseenalaistamaan kun vanhemmilla ja kokeneimmillakin on ongelmia.


Sitten näitä romahduksia tulee. Miksei tässäkin voisi vain tunnustaa totuutta ja astua sieltä kaapista ulos? Fitness on hieno juttu oikein toteutettuna, mutta faktat vaan on että kaikista varoitteluista huolimatta se on edelleenkin monissa piireissä ihan jotain muuta kuin mitä päällepäin annetaan ymmärtää. Sen pitäisi olla terveellistä ja hyvinvointia edistävää, mutta näin ei usein ole, ei ainakaan siinä vaiheessa kun kilpaillaan tai kilpauraa tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä. Mua joskus kiukuttaa kun haluaisin huutaa maailmalle totuuksia mutta enhän minä voi toisten asioita kertoa, jokaisen on tehtävä se itse.

Ihan siinä samassa kun minä olen täällä puhunut omasta syömishäiriöstäni ja ahmimisesta ja sittemmin puhjenneesta ahdistuneisuudesta hyvinkin avoimesti, toivoisin ettei tätä toisen puolen kitudieettielämääkään hehkutettaisi liikaa ja kuorrutettaisi glitterisillä valheilla. Tulisi nyt kaapista ulos muutkin vaan vaikkei ehkä ole ihan samaa ongelmaa. Kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä niin se auttaa. Se auttaa itseään ja muita samassa tai samantyyppisessä tilanteessa olevaa. Avoimuus ja ongelmien myöntäminen on askel asioiden korjaantumiseen ja henkilökohtaiseen paranemiseen.

Mä en toistaiseksi jaksa panna tikkua ristiin minkään sellaisen takia että mun pitäisi. Mun ei pidä mitään. Munko täytyisi? Ei täydy. Onko pakko? Ei ole kuin kuolla. Tiedän että tuloksia ei saa aikaan lusmuilemalla mutta jos ei vaan jaksa niin pitääkö se ihmisen vetää itsensä psyykkisesti ihan romuksi täyttääkseen jonkun normin mikä nyt on määritelty siksi oikeaksi? Mun mielestä ei. Mulla on nyt hyvä olla kun olen alkanut asettaa enemmän omia tavoitteita, sellaisia itseni päättämiä eikä ympäristön tai yhteiskunnan määrittämiä. Koko ajan otan vähemmän paineita asioista ja pystyn rentoutumaan. Oon saanut aikaa levätä ja yhä vähemmän välitän siitä mitä ympäristö yrittää mulle syöttää siitä millainen on hyvä nykypäivän nainen. Oon just sitä mitä haluan olla.

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa

En enää jaksanut joten romahdin

Katosin blogistani pariksi viikoksi, joku ehkä saattoi huomata… Miksi näin tapahtui? No minäpä kerron. Istu alas ja lue.

Mä oon aina ollut se vahva tyttö, ja myöhemmin vahva nainen. Se kuka kuuntelee ystävien ongelmat, auttaa ja tukee, tarjoaa neuvoja ja olkapäätä. Se kuka parisuhteessa on se lohduttaja ja tsemppaaja, toisten kiukuttelun ja stressin vastaanottaja ja piristäjä. Asioiden korjaaja, vahva ihminen ketä ei pienet tuulet heiluta eikä monetkaan asiat hetkauta.

Isäni itsemurhasta selvisin teininä tuosta noin vaan (todellisuudessa sairastuen ahmimishäiriöön) ja kaikista päättyneistä parisuhteistakin selvisin kuin vettä vaan (todellisuudessa jatkuvien hylkäämiskokemusten ja riittämättömyyden tunteen siivittelemänä upoten syvemmälle ahmimishäiriön suohon). Mutta päällepäin näytti hyvin menevän ja usein niin koinkin, sillä en mä tuntenut itseäni koskaan masentuneeksi. Mähän olen eloisa, hauska, nauravainen, voimakas persoona. Vahva nainen, perkele! Mutta jossain ne munkin ämpärin reunat on, korkealla kenties ja mun ämpäri ei ole muovia joka pienestä kuumottelusta alkaa sulamaan, vaan kestävä ja vanhanaikainen sinkkiämpäri mitä voi vähän potkiakin ja se vaan kolisee kovaa.

Tämä vuosi elämästäni on kuitenkin ollut ehkä yksi rankin. Vuoden alusta lähti jo menemään selkeästi alamäkeen, vähän kaikki alkoi ahdistamaan, parisuhde kupruilemaan. Hain syömishäiriööni apua ja sain sitä kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäni. Pääsin psykiatrille hoitoon, sain lähetteen HYKS Syömishäiriöklinikalle ja pääsin hoito-ohjelmaan mukaan. Asioiden läpikäyminen ja sen mukana tulleet asiat luulin olevan mulle helppoja, mutta ehkä ne ei sitten ole olleetkaan.

Kumppanilta loppui mielenkiinto ja kiinnostus, ei nähnyt yhteistä tulevaisuutta kanssani. Enpä ihmettele, en olisi itsekään seurustellut itseni kanssa sellaisena kuin olen ollut. Ero tuli, ja se oli aika rankkaa. Suhtauduin hyvin ja otin homman iisisti, en juurikaan itkeskellyt, päinvastoin minä olin taas se joka vahvana seisoi ja tuki kumppania jolla oli jättäjän roolissa niin kovin rankkaa ja raskasta. Hassua että mun kohdalla se menee jopa näissä asioissa nurinkurisesti. Enkös minä olisi oikeasti ollut se ketä pitäisi lohduttaa?


Tuli muutto. Meni koti jossa olin kaksi vuotta asunut, sain asuinkumppanin jollaista en ollut ennen kokenut. Yhteisasuminen ystävän kanssa, kaikki niin kovin erilaista. Iso kaupunkiasunto Helsingin keskustassa, ympäristö täysin erilainen. Kaikki muuttui. Sosiaalinen paine kasvoi. Oli hyväkin että väkisin jouduin uusiin kuvioihin, minähän sen niin valitsin ja halusin että muutamme Minnan kanssa yhteen. Koin että se muuttaa elämäni oikeaan suuntaan ja tuo minulle positiivisia asioita, ja niin se tekikin.

Syksyllä aloitin pidemmän 15 viikon syömishäiriöhoidon klinikalla, ja sitä tässä on työstetty pitkään. On ollut paljon kaikkea, itsetutkiskelua ja sen sellaista. Paljon muutoksia. Multa on viety kaikki ja multa on mennyt kaikki. Mikään ei ole niin kuin ennen. Työtkin muuttui vuoden alusta vaikka sama firma edelleen, mikään ei vaan ole samaa, lähes kaikki on erilaista, ja onhan sekin iso osa elämääni, viitenä päivänä viikossa, kahdeksan tuntia päivässä.

Niinpä mä paloin loppuun. Mun kynttilää on taidettu polttaa molemmista päistä. Mä vaan romahdin, en jaksanut enää tätä kaikkea. Väsyin, ihan kuolemanväsyneeksi ja tunsin kaikenlaista ahdistusta. Elämässä ei ollut enää mitään valoa vaikkei masentanutkaan, mutta ahdisti ihan kauheasti, kaikki oli niin raskasta. Olisin vain halunnut maata kotona sängyssä ja syödä, en mennä minnekään, ja työpäivät olivat yhtä taistelua. Olin jatkuvasti väsynyt, ärtynyt, sain jopa raivokohtauksia. Kaikki huipentui siihen kun töissä vihaisena ja uupuneena aloin puhumaan esimiehelle että jos tämä paska ei kohta lopu, mä kävelen suoraan ovesta ulos ja otan lopputilin sanomatta mitään kellekään enkä koskaan tule takaisin, tai sitten teen itsemurhan ja hyppään alas viereiseltä sillalta suoraan firmamme eteen risteykseen. Johan loppuu työtsressi, ahdistus ja väsymys! Tietenkään en kumpaakaan varsinaisesti tarkoittanut, mutta ne kuvastivat hyvin ahdistukseni määrää ja sitä miltä musta tuntui. Kaikki oli saatava loppumaan.

Rankkaa huumoria minulta mutta siellä piili myös totuuden siemen. Mä olin ihan loppu. Verenpaineet nousi tappiin, leposyke korkealla, hirveä paine päässä ja mitään paineensietokykyä ei enää ollut. En jaksanut enkä osannut käsitellä muiden ongelmia kun omissakin oli tarpeeksi. Nyt mä olen loppuvuoden sairaslomalla. Lepään luvalla ja yritän saada itseni kuntoon. Ahdistukseeni on nostettu lääkitystä kovemmaksi, ja minun on käsketty nauttimaan elämästä, irtaantumaan töistä ja tekemään päivittäin asioita joista nautin ja jotka voimaannuttaa minua. Niin aion tehdäkin jotta olen ensi vuonna taas kunnossa ja työkykyinen. Mulle tuli vaan stoppi. Ei sitä vaan jaksa määräänsä enempää. Liikaa ollut juttuja, mutta nyt mä sain hetkeksi rauhan yrittää laittaa asioita kuntoon.

Täällä taas. Suunta ylöspäin. Helpotti kun sain kertoa.

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa