Parisuhteessa vain siksi ettei olisi yksin?

20150808_134452_resized_1

Blogiani aktiivisesti seuraavat tietävät varmasti minun eronneen keväällä kahden vuoden parisuhteesta ja välieni entiseen kumppaniin olevan tällä hetkellä läheiset ja lämpimät, eikä meillä ole mitään draamaa tai katkeruutta liittyen eroon. Olemme pystyneet jatkamaan ystävinä, tosin ystävyyden aste, yhteydenpito ym. tulevat ajan kanssa varmasti muuttamaan muotoaan. Nyt kuitenkin olemme aktiivisesti yhteydessä ja näemmekin kohtalaisen usein joka toistaiseksi tuntuu toimivalta ratkaisulta, ja on itselleni ominaista. Mä olen säilyttänyt hyvät ja aika läheisetkin välit entisiin kumppaneihini enkä ole sitä tyyppiä joka leikkaisi elämästään jonkun pois vain siksi ettemme ole enää pariskunta. Toki erojen syyt vaikuttavat tähän suuresti, ja jos ero olisi riitaisa ja siihen sisältyisi esim. uskottomuutta jne, voisi tilanne ja taustani olla aivan erilaiset.

Erojutut ja parisuhde- sekä ihmissuhdekuviot yleensäkin on nousseet ihan erilailla taas esille kun olen ”sinkkuuntunut”, ja olen alkanut kiinnittämään huomiota enemmän siihen mitä ympärillä tapahtuu, ja toki myöskin ihmiset lähestyy ihan eri tavalla.

20150808_161716_resized
Itse olen ehdottomasti parisuhdeihminen. Haluaisin elää parisuhteessa, asua yhdessä, elää täysin normaalia ja tavallista arkea. En kaipaa alkuhuumaa, ihastumista tai mitään perhosia vatsanpohjaan vaikka toki ne tunteetkin on kivoja sen muutaman ensimmäisen kuukauden. Parhaimmaksi kuitenkin tunnen oloni silloin kun vietetään normaalia arkea, saa olla täysin oma itsensä ja tuntuu ettei toinen ole vain joku ihana mielikuvien varaan rakennettu unelmamies, vaan ihminen vikoineen päivineen, kumppani kuka on tukena niin hyvinä kuin huonoina hetkinäkin. Ehkä sitä vielä joku päivä tulee romanttisesti suudeltua Eiffelissä, mutta se normaali elo on kuitenkin minusta suhteen parasta aikaa.

Siitä huolimatta että olen parisuhdekeskeinen ihminen ja seurustellut käytännössä koko aikuiselämäni, en halua seurustella vain seurustelemisen takia. Vaikka olen toisinaan yksinäinen ja kaipaan läheisyyttä ja lämpöä, toisen kosketusta, yhdessä nauramista ja nukkumista, en halua olla parisuhteessa vain siksi että olisi joku. Minusta on parempi olla yksin, parannella haavoja ja keskittyä itseeni yksilönä, kehittää omia heikkouksiani ja pyrkiä tekemään itseni onnelliseksi, vasta sen jälkeen olen mielestäni valmis jakamaan elämäni jonkun toisen kanssa ja tekemään toisen ihmisen onnelliseksi kun mulla itselläni on hyvä olla.

20150809_133110_resized

Tässä muutaman kuukauden aikana jonka olen ollut eronneena, olen saanut kaksi treffikutsua. Toinen mies ei ollut kiinnostava, mutta hän oli minuun hulluna. Jos olisin kaivannut sitä ihailua ja kehuja ja ylistystä ja halunnut vain jonkun kenen kanssa olla ja keltä saada huomiota, olisin voinut hänet ottaa ja saanut samantien sen parisuhteen. Mutta pitäisikö olla vain siksi yhdessä ettei olisi yksin? Siksi kun ei ole ketään parempaakaan? Mun mielestä Pariisin nähtävyyksien katselukin oli oikein kiinnostavaa kaverin kanssa, vaikka toki siellä paljon vastarakastuneitakin näkyi käsi kädessä. En mä tunne itseäni huonommaksi sinkkunakaan. Ei mun ole mikään pakko.

Toinen tutustuminen joka tapahtui täysin vahingossa oli varsin minun tyyppiseeni mieheen, mutta kaatui jo omaan mahdottomuuteensa ennen kuin ehti edes alkaakaan, siis siihen, etten ole vielä valmis. En vain ollut valmis edes kahvittelemaan enkä mihinkään muuhunkaan, sillä henkisellä tasolla nuolen vielä haavojani ja tuntuu kuin edelleen olisin parisuhteessa vaikken olekaan. Miten sitä voisi rynniä kohti uusia tuulia jos ei entisestäkään ole pöly vielä laskeutunut?

En voi sanoa että hylkään ajatukset miehistä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi vaikka eroprosessi onkin vielä kovin keskeneräinen, ja eksäni kiteyttikin asian hyvin: ”Päivä kerrallaan”, ja niin se on. Mulla on nyt tärkeämpiä asioita itseni kanssa selvitettävänä, ja sen lisäksi olen emotionaalisesti kiinni entisessä elämässäni etten todellakaan olisi valmis mihinkään uuteen.

20150808_162435_resized

Siitä mulle heräsikin mietintä että miten jotkut sitten on? Onko nykypäivänä parisuhteet niin kevyellä tasolla että koko ajan odotetaan vain koska kulman takaa tulee jotain parempaa? Mennään yhteen, hehkutetaan heti onnea ympäri sosiaalista mediaa, ja sitten jo parin kuukauden päästä erotaan, ja samantien uutta putkeen? Onko tälläiset toinen toistaan seuraavat laastarisuhteet järkeviä laisinkaan, vai sopivatko ne todellakin joillekin? Ehkei niissä muutamien kuukausien tapailuissa sitten kerkeä edes kunnolla kiintymään, ja kenties toiset ihastuvat viikottain uusiin komeisiin miehiin ja kauniisiin naisiin, mutta minulla se ei ole niin.

Mä tarvin aikaa itselleni, aikaa palautua edellisestä suhteesta, aikaa tutustua, aikaa rakentaa jotain uutta, ja vaikka olenkin hidas niin ainakin mun aika on kultaakin kalliimpaa ja antamani panos on arvokas. Jos mä lähden parisuhteeseen niin olen siinä tosissani täysillä mukana tai en ollenkaan. Olen elämäni aikana ajautunut parisuhteesta toiseen nopeallakin aikataululla, mutta viimeksi olin lähes vuoden omillani, ja se oli hyvä niin. Ei parisuhde-elämän kuulu olla yhtä linnunradalla pyörimistä niin ettei kyydistä pääse pois ollenkaan. Välillä on hyvä vetää happea, miettiä mikä meni edellisissä kerroissa pieleen ja miten voisi kehittää itseään ja tehdä itse itsensä onnelliseksi.

Mä haluan olla onnellinen yksinkin, ei niin että mun onnellisuus on kiinni jostain toisesta ihmisestä.

Mitä te ootte mieltä eron jälkeen uusien tapailusta ja parisuhteesta toiseen hyppimisestä? Heti uutta putkeen vaan vai mikä on oma asenteenne?

Eve / Queen Of Everything

17 vastausta artikkeliin “Parisuhteessa vain siksi ettei olisi yksin?”

  1. Mun mielestä on todellakin outoa, jos pystyy heti parisuhteen kariuduttua alottamaan uuden suhteen! :o Kertoo jotain kyllä ihmisestä. Ihmiset vois rauhottua parisuhteiden kanssa. Nykyään toki on tehty kevyeksi ja helpoksi toisaalta tapailla ihmisiä tinderin yms. kautta. Mutta mua niin vieroksuttaa tuo sana parisuhdeihminen.. :S :D En tiiä miksi! Kaikki varmaan jollain tapaa on parisuhdeihmisiä? Tai suurin osa ihmisistä kaipaa toista ihmistä rinnalle. Mutta aina sitä ei löydy ja siihen saa tyytyä kans. Eikä kannata hypätä suhteeseen vaan sen takia, että ei osaa tai halua olla yksin.

    • Toki parisuhteita on erilaisia ja erojen syyt ym. miten ja kuinka kauan asiaa on käsitelty vaikuttaa asiaan, mutta onhan se aika kummallista jos koko ajan ihan samantien pystyy unohtamaan entisen ja ihastumaan täysillä uuteen.

      Mut hei, ei kaikki todellakaan ole ”parisuhdeihmisiä”, monet viihtyy hyvin yksin ja haluaa olla omillaan jne eivätkä ole kovin kiinnostuneita sen tyyppisestä elämästä mitä parisuhde usein (huom. ei aina) edellyttää :)

  2. Oma kokemus on, että miehet hyppii uuteen suhteeseen herkemmin kuin naiset. Onko se sitten sellaista todistelua itselle, että vielä on charmi tallella ja kelpaa jollekin, vai mikä siinä motivaattorina on, mutta valitettavan usein oon itsekin törmännyt miehiin, jotka eivät ole käsitelleet eroaan millään tavalla, vaan hyppäävät pää edellä seuraavan muijan sänkyyn.

    Itse koen, että jos parisuhde on ollut pitkä ja merkityksellinen, niin olisi jotenkin epäkunnioittavaa hypätä heti seuraavaan. Tai jotenkin sitä haluaa itse käsitellä sen eron vähän samalla tavalla kuin jonkun ihmisen kuoleman – on käytävä sen luopumisen ja/tai surun kaikki vaiheet läpi ennen kuin voi olla valmis kohtaamaan jotain uutta. Ja parempi mahdollisuus onnistua uudessa suhteessa on varmaan juurikin ihmisillä, joilla ei ole mukanaan enää vanhaa painolastia, ja jotka ovat hyväksyneet ja ymmärtäneet eroon johtaneet syyt sekä ennen kaikkea oman osuutensa siinä.

  3. Erittäin fiksu teksti. Olen hyvinkin samanlainen kuin sinä, eli kun suhde on mennyt poikki olen tarvinnut paljon aikaa ja prosessointia. Vaikka olisin ollut jättävä osapuoli. Siihen on aina syynsä että suhde menee poikki, ja mulla ainakin on kumpaankin suhteeseen liittynyt kuukausia ongelmia ja sellaista negatiivista mielialaa ja pohdintaa, joka on todella raskas. Sitten kun se ero tuli, niin halusin vain kirmata ”laitumella” vapaana. Nautin huomiosta jota sain, ajasta jota ei tarvinnut selitellä enää kellekään ja muista sinkkujutuista. Mulle parisuhde on kans sellainen vahva sitoutumisjuttu ja ei tulisi mieleenkään että jaksaisin lähteä sellaiseen rumbaan suoraan edellisestä suhteesta. Olen ollut vuosia sinkkuna, sillä harvoin sytyn kestään.. ja toisaalta itse en ole se helpoiten lähestyttävä ihminen, introvertti kun olen ;).

    Tiedän kuitenkin ihmisiä,jotka ovat eron tullen alkaneet seurustelemaan nopeallakin aikataululla. Joillakin se on ollut laastarisuhde, mutta joillain taas sitä suhdetta on sahattu niin kauan ja yritetty todellakin viimeiseen asti, että siinä vaiheessa kun lusikat on laitettu jakoon, koko parisuhde on lähes jo prosessoitu. On eri asia lähteä uuteen suhteeseen tuollaisista lähtökohdista.

    Se on ehkä surullisinta jos joku alkaa seurustelemaan sen takia että ”olisi joku”. Silloin voi todella tuntea mitä yksinäisyys on; kaksin mutta silti yksin. Harvoin suhteesta hyvä tulee jos etsii itselle pelastajaa. Kunpa kaikki vaan muistais sen, että ihmisarvo ei ole kiinni siviilisäädystä, seksuaalisesta suuntautumisesta, ammatista tai mistään muustakaan ulkoisesta.

    • Hyvää pohdintaa sulla. Tosiaan joskus on ihan ok vaikka siirtyisikin nopeasti seuraavaan, koska usein ero on jo käyty mielessä kenties etukäteen. Se vaan kummastuttaa kun on näitä iän ikuisia kukasta kukkaan hyppijöitä ja aina lennetään suhteesta toiseen.

  4. Tästä tuli juuri puhetta itseasiassa oman miekkoseni kanssa.
    Se riippuu niin tilnateista ja ihmisistä, koska on valmis uuteen suhteeseen. Ei sille voi varmasti pistää mitään aikamäärettä kuinka kauaan pitäisi odottaa ennen uuten suhteeseen hyppäämistä. Itse olin ollut kuukauden sinkkuna pitkän parisuhteen jäljiltä, mutta kun erosin niin olin eron jo käsitellyt niin hyvin pääkopassani, (olin tavallaan henkisesti eronnut jo paljon aiemmin….) että olin valmis heti kun se oikea iski tanssilattialla eteeni ;) Eikä mun pitänyt ketään tavata, olin ekaa kertaa elämässäni sinkkuna yökerhossa :D

    • Joo, se on täysin tapauskohtaista ja ero voi olla jo käsitelty henkisesti pidemmän aikajakson sisällä ennen varsinaista erotapahtumaa. Olen itsekin siirtynyt suhteesta toiseen, mutta siinä vaiheessa mua alkaa kummastuttamaan kun jengillä suhteet kestää varsin lyhyen aikaa ja vedetään ihan koko ajan uutta putkeen ilman minkään sortin hengenvetoa välissä.

    • No juu, olen samaa mieltä kanssasi, silloin jos elää suhteesta suhteeseen niin ehkä pakoilee juuri jotain, ehkä olisikin hyvä olla hetki yksin ja kohdata itsensä ja maailma vähän toiselta kantilta…. Tästä saisi kirjoitetua enempikin ajatusta, mutta uskon että ollaan jo samalla aaltopituudella :)

  5. Samoja juttuja ollaan pyöritelty mielessä täälläkin: erosin reilu pari kuukautta sitten 3,5vuoden avoliitosta, meillä oli oli kaikin puolin tasainen ja terve suhde. Kipinä kuitenkin katosi jo hyvän aikaa ennen virallista eropäätöstä, ja tuo erokeskustelu kerettiin aloittamaan monesti ennen kuin lopulta saatiin päätös tehtyä. Eroprosessia ja henkistä työskentelyä käytiin siis kauan, ihan kuukausia ennen eropäätöstä, ehkä siksi en olekaan eron jälkeen ollut mitekään ihan hajalla. Tietty alussa oli ihan kamalaa mutta kyllä se on siitä nopeasti tasaantunut, toki välillä edelleen iskee kova ikävä sitä ihmistä kohtaan joka oli niin rakas ja tärkeä minulle ja jonka kanssa arki jaettiin. Ja yhteyttä pidetään siis jonkin verran, mekin erottiin sovussa ja ilman mitään draamaa. Olen tässä miettinyt juuri sitä että milloin olisin valmis uuteen suhteeseen… Vielä en halua sitoutua keneenkään kun erosta vasta kuitenkin niin vähän aikaa, mutta ei tämä yksinolo kyllä oo minun juttu. On todella vaikeaa olla yksin kun on lähes koko nuoruutensa viettänyt parisuhteissa ja tottunut aina peilaamaan itseään jonkun toisen kautta. Tämä yksinolo ja tietynlainen itsenäistyminen on vaan silti opeteltava ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä, mutta ei se helppoa ole :/

    • Tiedän tuon tunteen, itsellä ensimmäinen 10 vuoden parisuhde päättyi yhteisestä päätöksestä ja eroprosessia tehtiin jo suhteen aikana pidempään ennen lopullista päätöstä. Siitä oli aika helppo jatkaa elämää kun ei ollut ihan veitsellä leikattu, mutta ei sitä siltikään kannata samantien ryntäillä johonkin uuteen vaikka parisuhdetta kaipaisikin :)

  6. Eri ihmisten suhteetkin on erilaisia. On kevyitä juttuja ja sit niitä vakavampia. Osa omista kavereista harrastaa nimenomaan näitä kevyempiä juttuja ja sopivat jo homman alussa tyypin kanssa, etteivät halua mitään vakavaa. Ne kestää minkä kestää ja sit etsitään seuraava kun alkuhuuma häviää. Ne kenelle homma ei tunnu omalta lähtee sit jo samantien.

    Omalla kohdallani löysin seuraavan keskellä todella pitkän suhteen erokuvioita ja arvelin että okei otetaan kevyt kesäromanssi tähän väliin, kun edelliset romanssit on koettu parikymmentä vuotta sitten. Noh nyt on puolitoista vuotta kevyttä kesäromanssia takana ja olen korviani myöten rakastunut tähän tyyppiin. Me on edetty rauhassa ja katottu mitä tapahtuu ja oon todella onnellinen että tää mies on se joka on jarruttanut ja antanut minun oppia elämään omaakin elämääni eikä antanut sännätä suinpäin seuraavaan suhteeseen.

    • Niin, osa osaa ottaa asiat kevyesti ja joillekin riittää kevyt heilastelu ja jatkuva ihastumisessa eläminen. Itse olen toisenlainen, kaipaan todellista sitoutumista ja kumppanuutta enkä tuosta vaan luo siteitä yhteen sun toiseen pelkän ulkoisen habituksen perusteella ja siksi että joku on ihan kiva tyyppi. Mut hyvä niille keille se toimii, eihän se väärin ole jos näin on sovittu jo alunpitäen.

      :)

  7. Olipa hyvä ja itselleni ajankohtainen kirjoitus. Vihdoin eropäätös tehty kuukausi sitten. Eroa kyllä jo mietitty paljon vuoden ajan mutta vihdoin oli voimavaroja tehdä asian eteen jotain. Nyt en tahdo enään yhtään tuhlata aikaa henkisesti raskaaseen suhteeseen. Kaikki on tehty tämän suhteen eteen. Mies muuttaa viikon päästä pois yhteisestä kodistamme. Olemme olleet 16v yhdessä. Joku tuossa kirjoittikin että parisuhteesta luopuminen tuntuu kuin läheinen ihminen kuolisi. Siltä se tosiaankin on tuntunut! Olen itkenyt viimeisen kuukauden ajan enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Ei tästä helpolla selviä kun on lisäksi vielä 3 lastakin. Miten omat voimavarat surun keskellä riittää vielä 3 lapsen tukemiseen. Uutta parisuhdetta en todellakaan ole vielä jaksanut edes ajatella…nyt on aika itselleni ja lapsille. Kyllä me tästä selvitään, päivä kerrallaan. Ihanaa lukea miten muilla eronneilla samoja fiiliksiä.

    • Psykiatrinikin sanoi silloin kun ero oli päällä että se on kuin ihminen kuolisi, samanlaista luopumisen tuskaa ym koetaan läheisen kuollessa. Onhan se aina vähintäänkin surullista ellei jopa äärimmäisen rankka kokemus, ja eroprosessi voi viedä pitkänkin aikaa. Tärkeintä on tuo että antaa itselleen aikaa parantua, tsemppiä sullekin :)

  8. Hyvää pohdintaa, olen kanssasi samaa mieltä! Erot vievät oman aikansa jos toiseen on ollut kiintynyt, enkä itsekään ole pystynyt siihen että suoraan hyppäisi uuteen suhteeseen ja jättäisi ne vanhat asiat käsittelemättä uuden ihastumisen myötä. Tai ainakaan siitä ei ole hyvää seurannut! :D

    • Niin tästä mä vaan päättelen just sen että ne ketkä lentää koko ajan putkeen suhteesta toiseen ei oikeasti ole kovinkaan kiintyneitä, ja ovat muutenkin helposti ihastuvia ihmisiä. Mä en siihen pysty itse niin siksikään en tietty ymmärrä :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta