Bloggaaja jonka persoona raivostuttaa

Syyskuu alkaa vetelemään viimeisiään ja kun katselee noita kirjoittamiani juttuja, on otsikot aika synkkiä. On kaikenlaista läskiä, laiskuutta, saamattomuutta, eropuheita ja muuta, mutta eipä tietty ihmekään kun ne kaikki aiheet ovat olleet erityisen pinnalla juuri tässä kuussa. Mun tyyli kirjoittaa on toisinaan (usein? aina?) aika rohkea ja suorasanainen, joten antakee anteeks jo valmiiksi, se seikka ei nimittäin tule muuttumaan. Vaikkakin pyrin olemaan mahdollisimman positiivinen ihminen, käsittelen blogissani myös vaikeita aiheita ja negatiivisia tuntemuksia. Olen tähän mennessä myös julkaissut lähes kaikki saamani kommentit kaikkiin kirjoituksiin, ihan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Soraäänet saa kuulua ja vastaan kritiikkiinkin, joskus ehkä hieman huonosti ärtymystäni peitellen mutta edelleen, olen vain ihminen.

Mun tavoite on olla sellainen edes semi aito bloggaaja, sellainen mitä itsekin mun mielestä parhaissa bloggaajissa arvostan. Ne on omia itsejään, kirjoittaa juuri kuin haluaa eivätkä liikoja siisti sanojaan tai sanomansa sisältöä vain siksi että joku ehkä jossain voisi joskus kenties mahdollisesti maybe baby pahoittaa mielensä. Joskus varmasti voisi punnita kahdesti ennen enterin painamista, mutta toisaalta liika editointi olisi epäaitoa. Tokikaan en koko elämääni blogissa jaa ja minullakin on asioita mistä en halua kertoa tai joiden käsittely täällä on syystä tai toisesta vaikeaa tai jopa mahdotonta, mutta noin yleisellä tasolla: se mitä kirjoitan, sen takana haluan pystyä olemaan. Mä haluan seisoa pää pystyssä ja rinta rottingilla, en ylimielisenä vaan ylpeänä, enkä kulkea hattu kourassa ja häntä koipien välissä kerjäämässä mielensäpahoittajien hyväksyntää.

Ne lukee blogia ketkä lukee, ja jatkossakin mä kirjoitan juttuja mun elämästä. Siihen elämään kuuluu kaikenlaista aina naishömpästä matkusteluun ja sisustamisesta ruokajuttuihin, ja siinä ohessa enempi tai vähempi käsitellään myös näitä syömishäiriöön liittyviä juttuja. Mulla on kohta uusi salikortti taskussa ja tarkoitus on palata punttitreenien pariin, joten kohta voi varmaan lukea itkua ja raivoa siitä kuinka ahdistavaa on kun ei voi edes unelmoida samoista sarjapainoista, ja samalla ainakin toivottavasti siitä treenaamisen ilosta ja sen jälkeisestä euforiasta. Jos jokin aihe ei täällä blogissani kiinnosta niin se kannattaa skipata, niin minäkin teen muiden blogeissa, paitsi että joskushan sitä lukee vaikka kuinka ärsyttää, eiks niin?

En tiedä olenko mä jonkun mielestä raivostuttava bloggaaja, mutta se on hyvin mahdollista. Sen olen ainakin huomannut että mitä enemmän on lukijoita ja liketystä, sitä enemmän myös ”vihaajat vihaa” vaikka mua onkin kohdeltu aika silkkihansikkain verrattuna moneen muuhun bloggaajaan. Joskus olenkin miettinyt että kuinka paksu nahka mahtaa ollakaan mielipiteitä jakavilla suosituimmilla bloggaajilla joita täällä meidänkin portaalissa on useampi, että kuinka paljon sitä sontaa niskaa sataan jos laukoo mielipiteitään blogikirjoituksissa ja ne eivät ihan aina ole 1:1 kaikkien lukijoiden kanssa… Kaikesta huolimatta, monesti nämä ärsyttävimmät bloggaajat ovat myös niitä suosituimpia, ja vauva.fi -ketjujen arvoisia. ”Ei väliä mitä puhutaan, pääasia että puhutaa”, vai mites se meni?

IMG_20150709_170548
Mitä te ootte mieltä? Voiko bloggaaja olla liian kärkäs ja voimakas persoona? Vai onko sillä edes mitään väliä, itse aiheet ovat tärkeämpiä kuin bloggaaja?

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa

Hulluimmat harhaluulot ahmimishäiriöstä: Miksei lihava vain laihduta?

Viime bloggaukseni ”terveellisestä aamupalastani” kirvoitti aikamoisen kommenttiryöpyn jonka sisältö oli laajakirjoinen. Osa tiesi hyvin mistä on kysymys, oli kenties enemmänkin taustaa blogini lukemisesta tai vähintäänkin ymmärrys siitä mistä tälläisessä epätyypillisessä syömishäiriössä on kyse, ja osa sitten taas… noh, joko ei sisäistänyt lukemaansa laisinkaan, halusi muuten vain ymmärtää sanoman väärin tai sitten ei vaan ymmärrä yhtikäs mitään ahmimishäiriöstä. Ajattelin koota tähän korjauksia näihin yleisiin harhaluuloihin jotta asia ei olisi niin vaikea käsittää, onhan tämä kuitenkin varsin yleinen sairaus. BED (Binge Eating Disorder) on yleisin syömishäiriö. Ahmimishäiriötä ilmenee 2–3 %:lla aikuisista, naisilla useammin kuin miehillä. Vaikeassa ja sairaalloisessa lihavuudessa ahmimista esiintyy paljon enemmän.

Tämä ansaitsee mielestäni hieman avaamista etenkin kun monet fitnessintoilijat ja terveyshullut mieluusti jakelevat sellaisia neuvojaan jotka ikävässä tapauksessa ovat vahingollisia ahmimishäiriöiselle ja vahvistavat entisestään monimutkaista ja vääristynyttä suhtautumista ruokailuun leimaalla jopa normaalia ruokailua epäterveelliseksi ja vältettäväksi ravinnoksi.

Lähdetään ensimmäisestä minua kummastuttavasta väitteestä:

”KIRJOITTAMALLA JULKISESTI BLOGIIN AHMIMISHÄIRIÖSTÄ HAET SÄÄLIÄ JA ASETTAUDUT UHRIN ASEMAAN”

Varsin outo reaktio rehellisyyteen ja suorapuheisuuteen. Pitäisikö syömishäiriö siis salata ja vaieta kuoliaaksi ja olla kertomatta että sairastan sitä? Eiköhän näitä pintaliitoblogeja ja fitness4ever juttuja ole ihan tarpeeksi. Todellisuudessa täydellisten bloggaajien seassa on myös meitä epätäydellisiä ihmisiä jotka uskaltavat ja pystyvät puhumaan heikkouksistaan ja huonoista hetkistään julkisesti, häpeämättä omaa vajavaisuuttaan. Ketä palvelisi se etten kertoisi mitään sairaudesta ja sen hoidosta, etenkin nyt kun se on aktiivisen hoitosuhteen takia hyvin pinnalla elämässäni? Kuka hyötyisi siitä että salaan oikeita syömisiäni ja esittäisin vetäväni jotain täydellistä #eatclean ruokavaliota ja fitnesslaiffia?

Bloggaajana toki haen blogikirjoituksillani huomiota, mutta syömishäiriöstä kirjoittaminen ei ole säälinkerjuuta enkä sääliä kaipaa. Jos mä jotain kaipaan niin korkeintaan vertaistukea ja tsempitystä jota sitäkin saan tarpeeksi ryhmäterapiassa, mutta sekään ei ole niin tärkeää vaan mä ennen kaikkea haluan kirjoituksillani kannustaa muita samoista ongelmista kärsiviä ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä, mahdollisimman avoimesti. Tämä ahmimishäiriöstä blogissa kirjoittaminen on terapeuttista ja antaa enemmän kuin ottaa. Mulle muiden vastaanvantyyppisissä ongelmissa painivien ihmisten kannustaminen on voimaannuttava asia, ja sillä samalla kannustan myös itse itseäni.


”OTA VASTUU OMASTA YLIPAINOSTASI ÄLÄKÄ KÄYTÄ AHMIMISHÄIRIÖTÄ TEKOSYYNÄ LIHAVUUTEESI!”

Ahmimishäiriön syyt

”Lihavien ahmimishäiriön perussyytä ei tiedetä, mutta siitä kärsivillä todetaan tavallista enemmän myös muita psyykkisiä oireita. Näitä ovat yleinen alakulo ja masentuneisuus, ahdistuneisuus, mielialan aaltoilu ja psyykkinen haavoittuvuus.”

Kyllä, otan vastuun. Olen ihan yksin syyllinen ylipainooni ja minä yksin olen syönyt liikaa kulutukseeni nähden. Tämä ylensyönti ja ahmiminen johtuvat riippuvuudestani ruokaan ja nautinnonhakuiseen syömiseen. Juuri kukaan ei huvikseen ja tarkoitushakuisesti syö itseään ylipainoiseksi. Liikaa syöminen ja herkuttelu on syy lihomiseen, mutta halu tehdä näin ja kykenemättömyys toimia toisin, sen syy taas on syömishäiriö.

Minä en ole syönyt elääkseni vaan elänyt syödäkseni, eikä kukaan muu kuin minä itse ole niitä ruokia väkisin kurkustani alas tunkenut, puukolla uhaten. Olen syönyt isäni itsemurhan aiheuttamaan hylätyksi tulemisen tunteeseen, täyttääkseni sisälläni ollutta tyhjyyttä. Olen parisuhteissa miellyttämishaluinen ja parisuhteiden mahdolliset haasteet tai kariutumiset ovat myös aiheuttaneet syömishäiriön pahenemista, joka liittyy hylkäämiskokemuksiin ja tunteeseen ettei ole koskaan tarpeeksi hyvä vaikka tekisi mitä. Tapani hallita ahdistusta ja stressiä on hakea nautintoa syömisestä.

Ahmimishäiriö on psyyken ongelma, oikea sairaus eikä mikään tekosyy laiskuudelle ja välinpitämättömyydelle. Usein laiskuutta ja välinpitämättömyyttäkin voi olla kuvioissa mukana, mutta yleensä ne liittyvät ahmimishäiriön masennuspuoleen (ja monilla ihmisillä keillä on jonkinlainen syömishäiriö voi samaan aikaan olla myös esim. masennusdiagnoosi).

”SUN PITÄÄ SYÖDÄ TERVEELLISESTI KOKO AJAN JA VÄLTELLÄ LEIPÄÄ, RASVAA, HIILAREITA, JAUHOJA, SOKERIA JA X, Y SEKÄ Z RUOKA-AINEITA! KIELTÄYDY ÄLÄKÄ SYÖ!”

”ALOITAT VAAN TIUKAN DIEETIN NIIN SILLÄ SE ONGELMA KORJAANTUU / LAIHDUTA!”


Ahmimishäiriön hoito

Ahmimishäiriöiselle kehotus laihduttaa tai sairauksilla varoittelu usein vain lisää ahdistusta. Kun ihminen tietää yrittäneensä tuloksetta laihtua, lisää tämä vain syyllisyyttä omasta painosta. Ahmintaan taipuvaiset henkilöt säätelevät usein syömistään erilaisilla dieeteillä, johon liittyy aterioiden väliin jättämisiä. Tämä sekoittaa nälän ja kylläisyyden säätelyn, minkä vuoksi dieetilläolo ja aterioiden väliin jättäminen lisäävät selvästi taipumusta ahmintaan.

Sekä ahmimishäiriössä että lievemmässä ahmimistaipumuksessa tärkein yksittäinen hoitotoimenpide on dieetilläolon lopettaminen ja syömisrytmin säännöllistäminen. Kun päivään kuuluvat aamupala, lounas, päivällinen ja sopivat välipalat, ahmiminen vähenee. Ruoka on tavallista monipuolista ruokaa, johon kuuluu runsaasti kasviksia. Tästä syömistavasta käytetään nimitystä täsmäsyöminen. BED:in ravitsemushoidossa keskitytään laihduttamisen lopettamiseen, täsmäsyömiseen, ja muutenkin ruokavalion normalisoimiseen. On tärkeää, että ravitsemustila on kunnossa, jottei liian niukka syöminen laukaise ahmimista ja jotta voidaan syventyä ahmimisen psyykkiseen taustaan.

Täsmäsyöminen on kaiken ydin, käytännössä tämä tarkoittaa, että syödään säännöllisesti ja riittävästi. Monelle jo yksin tämä tuo syömiseen selkeästi lisää hallintaa. Vaikka ahmimista tulisi, seuraavasta ateriasta jatketaan normaalia syömistä, eikä yritetä syödä vähempää. Tärkeää on myös luopua laihduttamisesta ja se voi olla vaikeaa, koska monella on reilusti ylipainoa ja takana vuosien laihdutuskierre. Vaikkei tavoitteena ole laihtuminen, usein paino kuitenkin lähtee laskuun kun ahmiminen saadaan hallintaan

Lievissä tapauksissa ahmimishäiriö pelkällä itsehoidolla ajan mittaan lievittyy ja saattaa parantua kokonaan. Kun ahmiminen on saatu hallintaan, voidaan ajatella laihduttamista. Se pitää tehdä maltillisesti ilman tiukkoja dieettejä, jotka helposti johtavat ahminnan palaamiseen.

Silloin, kun ateriarytmin säännöllistäminen ei onnistu ja ahmimishäiriö häiritsee elämää, on syytä hakeutua hoitoon. Hoidossa kulkevat rinnakkain syömisen hallinta ja psyykkisen syyn selvittäminen ja hoitaminen. Hyvään hoitotulokseen ei päästä, jos vain toista osaa hoidetaan.  Ryhmähoito on todettu BED:n hoidossa toimivaksi. Ammattilaisten ohjaamassa ryhmässä vertaistuki on tärkeä osa hoitoa ja sen on todettu auttavan monia ahmimishäiriöstä kärsiviä. Myös joillakin lääkkeillä voidaan ahmimista vähentää.

Ihmettely siitä miten ruokailut eivät ole miinuskaloreilla ja kuinka ei yritetä pakkomielteisesti laihduttaa ovat yleisiä. Laihduttaminen on nyt kielletty, sillä se ei ole ratkaisu ahmimishäiriöön. Tarjoisitteko anorektikolle hoidoksi pakkosyöttöä +30kg lihotuksella, pelkkää rasvaa nenämahaletkulla 6kk ja sitten anorektikko olisi kokenut ihmeparannuksen kun on lihonut takaisin normaalipainoon? Juu ei. Siinä missä anorektikot tarvitsevat psykiatrista hoitoa, niin sitä tarvivat myös useimmat ahmimishäiriöiset. Ongelma ei ole laihuus/lihavuus yksinään eikä sen poistaminen pelasta ketään, vaan hoidossa tulee huomioida juurikin ne syyt miksi ihminen laihtuu/lihoo, eikä vastaus ole että siksi koska syö liikaa tai liian vähän, vaan pitää keskittyä siihen mikä saa hänet pidättäytymään ruoasta ja himourheilemaan, tai vaihtoehtoisesti uhraamaan oman terveytensä sohvalla maaten käsi kyynerpäätä myöten sipsipussissa, elämän pyörien pelkän syömisen ympärillä.

Itse laihduttaminen ei ole koskaan ollut minullekaan mikään ongelma. Osaan syödä miinuskaloreilla terveellisen ruokavalion mukaan, mutta en pysty suorittamaan sitä pitkäjänteisesti ja sorrun jatkuvasti. Mitä enemmän yritän laihduttaa, sitä huonommaksi fiilikseni menevät. Voin laihtua X määrän kiloja mutta sitten sorrun taas ahmimaan. Se että joku napsauttaisi sormiaan ja palauttaisi mut normaalipainoon ei ratkaisisi ongelmaa vaan alkaisin lihoa tasaisesti uudestaan. Tämä jatkuu niin kauan kunnes itse sairaus on hoidettu, eikä vain läskit laihdutettu. Ne lähtevät kyllä ajallaan kun ruokavalio normalisoituu, ja laihtuminen tapahtuu ihan itsestään luonnollisesti.

IMG_20150925_203318_resizedJoo. Seinähullu ahmijahan mä olen. Onneksi sentään hoidossa!

Mulla on hoitoon ohjauksen myötä nyt taustalla kuuden viikon hoitojakso seitsemän henkilön ryhmäterapiassa jossa käsiteltiin itse ravitsemuspuolta ja tätä täsmäsyöntiä. Kesän tauon jälkeen pääsin jatkamaan 15 viikon hoitojaksoon jossa olen koko loppuvuoden, vielä pienemmässä kuuden henkilön hoitoryhmässä. Tässä viimeisessä jaksossa keskitytään juurikin niihin syihin ja korvien väliin, siihen miksi näin toimii ja kuinka tästä voisi parantua. Ohjenuorana kulkee alun kuuden viikon jakson mukainen täsmäsyöminen, laihdutuskielto ja normaalin ruoan syöminen ilman omantunnontuskia, niin ettei mikään ruoka-aine ole kiellettyä. Lisäksi itselläni on Optipar –lääke tukena hillitsemään impulsiivista käytöstä liittyen ahmimiskohtauksiin ja tarpeeseen syödä. Tämä auttaa myös satunnaisesti tuntemani epämääräisen ahdistuksen suhteen.

Tästä asiasta riittäisi asiaa vaikka kuinka, mutta ehkä tämä pieni tietopaketti auttaa kumoamaan pahimpia väärinkäsityksiä ja harhaluuloja niin yleisellä tasolla ahmimishäiriön suhteen, kuin myös perustelee miksi minä syömishäiriöisenä käyttäydyn kuten käyttäydyn. Lisää juttuja syömishäiriöstä ja ahminnasta löytyy blogistani klikkaamalla oikean reunan kategoriaa SYÖMISHÄIRIÖ, tai suoraan tästä linkkiä klikkaamalla.

Lainausten lähteet: Duodecim – Terveyskirjasto sekä Ravitsemusterapeutti Anette Palssa / Keventäjät

Queen Of Everything Instagramissa / Bloglovinissa / Facebookissa