Joka päivä herkkupäivä

Onko muilla samaa ongelmaa kuin mulla, että tekisi mieli herkutella joka päivä? Mä elän tällä hetkellä siinä ymmärryksessä ettei vaivani suinkaan ole tavaton, ja herkkuhammasta kolottaa yhdellä jos toisella ihan taustatekijöistä riippumatta. Yhden yhdistävän tekijän olen kuitenkin löytänyt, ja se on se että herkkuhampaat ja katkeamatonta karkkipäivää viettävät ihmiset ovat 99% naisia!

Kuten varmaan blogistani on käynyt ilmi niin mulla on huono itsekuri, olen huono kieltäytymään houkutuksilta, ja erilaiset nautinnot ovat elämäni suola (ja sokeri). Mikäli kuitenkin tämä ongelmallinen suhtautumiseni syömiseen jätetään tässä yhteydessä huomioimatta, voidaan silti todeta että kyllä, kyllä ne herkut vaan maistuu normaalia paremmin juuri meikäläiselle.

20150626_195605_resizedAinekset viikonloppuiseen Rocky Roadiin…

Mun monet lapsuusmuistot on aika ruoka-, ja herkkupainotteisia, ja mä muistan selkeästi mitä olen syönyt milloinkin, mikä oli tilanne, mikä oli tunne, ja linkitän näitä tapahtumia lähes poikkeuksetta ihaniin hetkiin elämässäni. Äitini ammatin takia hammaspeikko ei suussani kyläillyt ja hampaani olivat aina hyvässä kunnossa, mä kun en lapsena saanut karkkia oikein ollenkaan ja sen syönti pysyi maltillisena. Ylipäätään meillä ei kotona herkuteltu ylen määrin vaan ihan normaaleissa rajoissa, eivätkä vanhempanikaan syöneet jatkuvasti mitään epäterveellisiä herkkuja joista se hyvän syöminen olisi jäänyt tavaksi. Isäni osti kerran vuodessa kauhean läjän suklaata, jäätelöä ja muuta herkkua, makasi illan sohvalla ja veti kaiken naamariinsa kerralla. Se riittikin sitten pitkäksi aikaa ja ei tarvinut asiaan palata kuin vasta sitten seuraavana vuonna.

20150626_195612_resizedRocky Roadissa on oltava suolaista ja makeaa, ja vaahtokarkkeja antamassa ihanaa suutuntumaa…

Ihan pienenä lapsena kun ihmettelin mitä muut lapset nuolee (jäätelöä) niin äiti ei edes kertonut mitä se on, ja mulle annettiin kuivia jälkiuunileivän viipaleita joita ihme ja kumma sitten onnessani mussutin tietämättä paremmasta :D Mun mielestä mut on kasvatettu ruoan ja herkkujen suhteen hyville teille, ja aina olinkin hoikka/normaalipainoinen lapsi ja nuori, mutta silti olen ollut aikamoinen harakka herkkujen perään ja ne ovat enemmän tai vähemmän ongelma olleet aina siitä lähtien kun sain itse käyttää rahaa. Mä käytin rahat kioskilta ostettaviin irtokarkkeihin ja nakkikioskin herkkuihin!

20150626_200943_resizedMmm… Eikö näytäkin hyvältä?!?

Muistan kuinka oltiin mummon ja vaarin kanssa hiihtämässä Heinolassa ja mukana oli termarissa kuumaa kaakota ja eväsrasiassa voipaperiin käärittyjä hiivaleipäpaloja korppukinkulla ja kurkulla varustettuna. Muistan kuinka tarhassa sain jäätelöä jonka sisällä tikun ympärillä oli purkka, ja koska mä rakastin sitä purukumia niin piilotin sen poskeeni ennen päiväunille käymistä ja suun tarkastusta ja narrasin päiväkotitätejä että laitoin sen jo pois. Siellä mä makasin valveilla päikkäriaikaan omassa petissäni ja salaa jauhoin vaaleanpunaista makupurkkaa. Oi nam!

20150627_203013_resizedArvatkaapa kuinka hyviä nää oli…

Muistan kirkkaasti sen päivän kun sain ensimmäistä kertaa juustosnackseja. Ne oli niitä Taffelin ja alle 100g kokoisessa  sipsipussissa kun ei silloin mitään megakokoja edes valmistettu. Olin 8-vuotias ja rakensimme mökkiämme, ja pihalla oli katos jossa nautittiin evästä pihahommien lomassa. Minua vanhempi pikkuserkkuni oli mökkitalkoissa mukana ja hänellä oli tälläistä herkkua mukana. Mä olin ihan huumassa. Pidin yksittäisiä naksuja kauan suussani ja imin ne luttanoiksi, hitaasti nauttien ja toivoen että voi, kunpa kohta kehtaisin ottaa taas uuden. Ne oli niin hyviä, ja siitä syntyikin mun loputon rakkaus juustonaksuja kohtaan.

20150627_202949_resizedUskoo ken haluaa, mutta ulospäin en olisi uskonut että pieni mutta pippurinen Fitness-Mira (ole hyvä lisänimestä) pystyisi syömään kulhon lähes tyhjäksi ;)

Muistan myös kuinka karkkihimoissani ala-asteella löysin keittiön yläkaapista ihan hirveän pahanmakuisia liköörikonvehteja. Niistä mä puraisin päät poikki ja valutin liköörin lavuaariin ja huuhtelin suklaata kraanan alla juoksevassa vedessä. Hieman se maku parani ja auttoi ensihätään, mutta kyllähän se kitkerä liköörin maku sieltä puski siltikin läpi. Oli vaan karkkia saatava, saatana. Ala-asteella ystäväni Sohvin kanssa yökyläiltiin ja tehtiin uunissa ranskalaisia ja nakkeja niin että paperi vaan kärysi ja syötiin Polka-jäätelöä ja Barbeque-sipsejä. Oi niitä muistoja!

Muistan monia nakkikioskiruokia, tilanteita kun niitä syötiin ja kuinka hienoa ja ihanaa se oli. Muistan varmaan kaikki karkit elämäni varrelta, juhlatarjoilut ja muut kuin eilisen. Ne tuo mieleen mukavia muistoja. Nykyään sitten niitä mukavia muistoja haluaisi joka päivä, ja mikään ei olekaan kivempaa kuin syödä vuoronperään suolaista ja makeaa, aina tasapainotellen sen hyvän ja huonon olon välimaastossa. Ei liikaa, muttei missään tapauksessa liian vähääkään, joka päivä on jotain saatava.

Millainen asenne teillä on herkkuihin? 

Eve / Queen Of Everything

17 vastausta artikkeliin “Joka päivä herkkupäivä”

  1. Musta tuntuu että aikuisiän ongelmallinen suhtautuminen herkkuihin voi juurikin johtua siitä jos lapsena niitä ei ole saanut. Sitten kun saa vapauden itse päättää ja omaa rahaa niin lähteekin homma lapasesta. Ei se varmaan mikään absoluuttinen fakta ole että näin käy jos ei anna lapsille herkkuja, mutta luulisin että parempi tapa olisi opettaa lapselle kohtuullista herkuttelua, sullehan sitä ei ole koskaan opetettu lapsena niin miten sen voisitkaan osata.

    • Meillä oli kohtuullista herkuttelua, eli ihan normaalisti. Ainoastaan karkkia en vedellyt alle kouluikäisenä kuin leipää, ja sen syöntiä rajoitettiin. Mä en kyllä myöskään tiennyt mitä karkki on enkä osannut sitä niin kaivata, joten epäilen että sillä olisi ihan kauheasti asian kanssa tekemistä.

      Mun ongelmallinen suhtautuminen syömiseen eli binge eating disorder on alkanut lähellä aikuisikää isäni kuoleman jälkeen, ja sitä ennen herkut eivät ole olleet ongelma. Mutta aina kaikenlainen ruoka ja syöminen on ollut mulle mieleenpainuvia hetkiä, ja olen kiinnittänyt ruokailuun ja sen tuomaan mielihyvään enemmän huomiota kuin muut ihmiset, ihan jo ennen ongelmiakin :) En siis itse koe että olisin jäänyt jostain paitsi ja siksi himoitsisin herkkuja, vaan himoitsen niitä syömisen tuoman hyvän olon takia, olen sellainen tunnesyöppö ja fiilisnarkki. :D

  2. Eipä ihme, että juurikin naiset ovat niitä ikuisia painonpudottajia enemmissä määrin kuin me miehet ;)

    Jos näen jossain olevan karkkia yms. makeaa tarjolla niin saatan ottaa sitä. En välttämättä kuitenkaan. Kotiin ostetaan makeaa ehkä viisi kertaa vuodessa. Edellisen karkkipussin taisin ostaa joskus helmikuussa. Eikä olo tunnu siltä että mistään jäisi paitsi.

    Itsekuri ei helppo oppia, mutta mahdollista se on jos niin haluaa.

    • Toi on miehille tosi yleistä kyllä. Munkin yksi eksä oli vuosia syömättä karkkia, ei sitä kiinnostanut eikä se ikinä ostanut itselleen, saattoi ottaa jos joku tarjosi. Hassua!

  3. Mäkin olen miettinyt, että onko sillä vaikutusta että lasten herkuttelua rajoitetaan? Mä sain muksuna karkkia aina kun halusin ja mulla oli jopa kaapissa aina karkkia sekä limsaa saatavilla. Tosin löytyi kyllä niitä reikiäkin :) Mutta paino-, eikä syömisongelmia ei ollut. Mieheni herkuttelua taas on rajoitettu yhtä rankalla kädellä kuin sun lapsuudessa ja nyt aikuisenakin irttarit maistuu aina ongelmaksi asti ja limu katoaa alta aikayksikön jos sellaista on saatavilla. Itse nyt aikuisena en voi sietää limsaa ja irtokarkkejakin pystyn syömään vain muutaman silloin tällöin. Ei siinä mun kohdalla ole kyse mistään itsekurista.

    Silti nykyään kaikki muut herkut makeita juomia ja karkkeja lukuun ottamatta maistuu vähän liiankin hyvin, enkä voi sanoa että tuo painokaan pysyisi normaalina jos söisin vaan mutu-tuntumalla. Enkä tiedä syyttääkkö mediaa, ympäristöä vai vanhempia, mutta kaikesta huolimatta se ruokavammailu ja painonkyttääminen alkoi. Kuitenkin saanut syömistä rennommaksi juuri tämänkin blogin avulla. Ei pidä antaa herkku- tai syömishimon viedä mennessään, vaan miettiä mitä on tekemässä ja miksi. En vieläkään puhuisi mistään itsekurista, vaan ihan terveestä järjestä joka mun mielestä kantaa pidemmälle kuin pelkkä itseltään kieltäminen.

  4. Mäkin jotenkin uskon että se vanhempien rajoittaminen vaikuttaa siihen, että kun ite vanhempana saakin omat rahat ja vapaat kädet, niin se ”kielletty” herkku alkaa kiinnostaa. En tietty väitä että sun kohalla olis niin, mutta omalla kohalla ainakin luultavasti sillä on ollu vaikutusta. Meilläkin herkuteltiin kotona ns. normaalisti, mutta kuitenkin karkkia ym paheksuttiin ja herkkujen syöntiä rajoitettiin. Teini-iässä mentiin ostamaan kaverin kanssa isot pussit karkkia ja aina kaverin luo niitä syömään, meillä kotona oisin vaan tuntenu syyllisyyttä. Kaverin äiti vielä päälle tyrkytti jäätelöä ja pullaa vaikka oltiinkin karkista jo ihan ähkyssä. No kaveri pysyi hoikkana ja herkuttelu normaalina myöhemminkin, mulla taas kotoa pois muutettua lähti homma vähän lapasesta ja ehkä jonkinlaisen syömishäiriön puolelle, jäätelöä ja suklaata tuli ahmittua päivittäin litra- ja levytolkulla. Nykyään tilanne rauhoittunu, mutta edelleen väitän ettei mun suhtautuminen herkkuihin normaali oo. Vaikka siitä oon samaa mieltä, että yleisestikin niihin naisilla sellanen sisäsyntynen himo on :D

  5. Ah, herkut. Mmmm, mitä kuvia! Karkkipäivänä voisi maistuakin ;)

    Minä olin ennen sellainen herkkuhiiri, jonka herkkuhammasta kolotti päivittäin. Joka päivä teki mieli karkkia ja kaupasta lähti aina mukaan jotain pientä, kuten Pätkis, lakupatukka, 50 centillä irtokarkkeja tms. Vaikka söin terveellisesti ja monipuolisesti, silti teki herkkuja mieli AINA! Eikä kyllä herkuttomia päiviä päässyt vahingossa tulemaan. Jos tuli, olin varmaan oksennustaudissa. Herkut liittyivät pieniin mukaviin hetkiin, isoihin hetkiin, kurjiin päiviin… Aina löytyi syy palkita, lohduttautua tai vain syödä siihen himoon.

    Kun innostuin fitnesstouhuamisesta kisamielessä, jätin sokerin kokonaan pois. Olin muutenkin kyrpiintynyt tuohon turhaan tapaan, että aina jotain hyvää oli saatava. Parin viikon totaalikieltäytyminen vaihtui nopeasti kuukauteen, viikko viikolta sokerittomuutta tuli pidempi aika… Taisin olla 3kk kokonaan ilman sokeria, kunnes sitten herkuttelin karkilla. Pelkäsin, että nyt se himo jää päälle, mutta ei jäänyt. Eikä ole tullut tähänkään päivään mennessä. 2 vuotta jo porskuteltu ilman herkkuhimoja tai sokerikoukkua.

    Herkkuja tekee mieli, jos niitä säännöllisesti syö. Kroppa kuitenkin saa niistä nopeasti energiaa, puhumattakaan siitä psykologisesta mielihyvästä, mikä herkkuihin liittyy. Vippaskonsteja ei liene ole. Sokerista ja rasvasta eroon pääseminen on ihan sama juttu, kuin huumevieroitus :D Alkuun vaikka korvikkeita avuksi, xylitol-pastillia, karppisokeria sun muuta. Jossain vaiheessa huomaa, että ei teekään mieli mitään. Ja se on aika siisti fiilis!

    Olen ehkä tympeä nipo, mutta arkipäivinä en herkkuja syö. Se on itselläni sellainen sääntö. Tietysti poikkeustapauksissa, jos on juhlaa tms. Mutta noin lähtökohtaisesti kerran viikkoon saa herkutella. Ei jää himot päälle ja herkuttelusta nauttii eri tavalla. Keskityn myös nykyään tietoiseen syömiseen. Silloin riittää pienempikin määrä, kun oikeasti keskittyy aistimaan, miltä syöty ruoka näyttää, tuoksuu ja maistuu!

    http://fitever.fitfashion.fi/

    • Ja vielä: ennen en olisi voinut elää taloudessa, jossa on mitään herkkua. Pakkasesta katosivat pullat sun muut alta aikayksikön ja karkit ihan sen sileän tien. Nykyään voin antaa herkkujen muhia kaapissa kiduttavan kauan. 13,5kg karkkia hengailee vierashuoneessa ja mies on niitä mankunut jo kuukausia. :D

  6. Täällä ilmoittautuu myös yksi herkkuja rakastava! Itse voisin elää pelkillä herkuilla. Lapsuudessa karkkipäivä oli aina perjantaisin ja silloin sai sen 10mk käytettäväksi. Lauantaisin oli saunapäivä ja silloin ehkä sai sen pikku pullon limua tai lasillisen mehua. Äiti leipoi viikottain, joten pullaa tuli kyllä kotona syötyä. Kouluiässä tuli kaikki rahat käytettyä herkkuihin ja muistanpa eräänkin kerran löytäneeni kaapista siskon karkkipussin. Siinä sitten vetelin kivikovia merkkareita ja tottakai olin yhteen karkkiin sitten tukehtua. Äidille piti koulun jälkeen aina soittaa, että saanko ottaa pakkasesta mokkapaloja tai pullaa. Roskaruokaa meillä ei ollut ikinä, ei ikinä. Aina kotiruokaa. Kaverillani taisin ensimmäisen kerran syödä ranskalaisia ja voi että, ne olikin hyviä! Tällä hetkellä herkuttelu on kausittaista. Vuosi sitten huomasin lihoneeni aikalailla ja sainkin pudotettua painoa sen -15kg verran. Tällä hetkellä paino hyppii edes takas. Välillä jaksan miettiä, mitä suuhuni laitan. Välillä huomaan aikaa kuluneen pari viikkoa ja karkkia on tullut syötyä kilotolkulla ja suklaata kulunut monta levyä. Ainaista jojoilua painon kanssa….

    PS. Kiitos blogistasi ja avoimuudestasi <3

  7. Mä oon huomannu itsekin karkkien ja makeiden juttujen addiktoivan vaikutuksen. Kun on välillä ollut esim. vuoden karkkilakossa, niin eihän siinnä enää n. 1-2 kk kohdalla tee mieli mitään herkkuja (ainakaan mulla) ja sit vuoden tauon jälkeen kun koittaa syödä esim. jäätelön, niin eihän sitä ees pysty syömään kokonaan, on niin ällömakeeta. Mut sama toisin päinkin toimii eli ihan hirveen vaikee katkaista herkkuputki jos on syöny monena päivänä karkkia. Olenkin ottanut nyt linjan et karkkia saa syödä vain vaellusreissuilla :D Toimii!

  8. Voisiko yksi syy miesten vähäisempään makeanhimoon olla se, että he lähes aina syövät reiluja annoksia kunnon ruokaa? Eivät kitkuttele jugurttiaamupalalla ja keitto/salaattilounaalla vaan syövät rohkeasti mahansa täyteen kun on ruoka-aika.

    Voi myös olla, että makumieltymykset ovat sukupuolilla jokseenkin erilaiset. Kun naiset herkuttelevat korvapuustilla ja irtokarkeilla, syövät miehet mieluummin siipiä tai makkaraa. Yhtälailla saa painon nousemaan niilläkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta