Onko ahmimishäiriöinen ihan hullu?

Koin tietynlaista helpotusta voidessani todeta ääneen sen että minulla on BED, ahmimishäiriö (Binge Eating Disorder). Tai siis enhän mä mitään varsinaisesti ääneen ole sanonut paitsi kysyttäessä, mutta olen kirjoittanut asiasta netissä ja sittemmin ihan omilla kasvoillani tänne omaan blogiini, koko kansan luettavaksi. Täältä sen faktan löytää ne ketkä haluaa. Perhe, läheiset, sukulaiset, ystävät ja kaverit, työyhteisö. Olen tehnyt aiheesta muutamia postauksia, mutta jatkossa käsittelen sitä aihealuetta kenties vielä enemmän, tai ainakin säännöllisemmin. Ahmimishäiriöstä löytyy juttua mm. postauksissa Asiaa ahmimisestaPohjalta on hyvä ponnistaa sekä Millaista on tappaa itsensä henkisesti? – Ahdistusta ja ahmintaa!

Musta tuntuu että ahmimishäiriöstä puhutaan liian vähän. Kaikilla syömishäiriötaustaisilla tuntuu olevan anoreksia. Tai ainakin bloggaajilla. Muutamilla saattaa olla bulimia, mutta lähes poikkeuksetta kyseessä on hyvin kurinalaisesti eläneet laihat/hoikat naiset, eikä juuri kukaan omaa syömishäiriötä jossa mitään ei itseasiassa kontroilladakaan, vaan se kontrolli menetetään. Meitä kurittomia ja hallitsemattomia ahmimishäiriöisiä tuntuu olevan hyvin vähän, tai sitten harva vaan haluaa tunnustaa. Tai kehtaa. Onhan se nyt noloa olla ylipainoinen ja löysä sohvaperuna josta ei koskaan tule mitään. Turhaa räpeltämistä ja kymmeniä, ellei satoja laihdutusyrityksiä. Toiset ne ”onnistuu” jopa syömishäiriöisenä. Ei laihuutta tarvi pyydellä keneltäkään anteeksi ja niin sairasta kuin se onkin, sitä ulkonäköä moni kadehtii. Aihe on vakava ja sairaus on vaarallinenkin, mutta samanlainen vaiettu ja hävetty asia se ei ole kuin holtiton ahmiminen ja lihominen.

IMG_20141110_130345

En puhu aiheesta juurikaan IRL, kyllä mä siitä keskustelen ihan avoimesti jos joku haluaa ja jotain aiheesta kysyy, mutta harva kysyy. Emme keskustele tästä kyllä kotonakaan, eikä se puhumalla muuttuisikaan, ja ikävien asioiden vatvominen ja niissä vellominen vaan ahdistaa. Toki tässäkin tapauksessa vastaisin jos kysyttäisi mutta ehkä helpompi on jos lukee niitä vaikka täältä että miten menee, ja mun itseni on helpompi kirjoittaa. Olen kotona sanonut meneväni psykiatrille mutta siihen se keskustelu sitten jäikin. Niin, mitäs niitä sen enempiä vatvomaan vaikkei mitään salaisuuksia olekaan. Mielelläni käsittelen näitä asioita vertaistukena niiden kanssa ketkä omakohtaisesti asiasta jotain ymmärtävät, tai ammattiavun kanssa kun sen pariin olen vihdoinkin päässyt hakeutumaan.

Nyt olen käynyt kahdesti psykiatrilla, ja kohta menen kolmannen kerran. Alunperinhän lääkityksen saadessani en ollut koskaan edes kuullutkaan että ahmimishäiriöön olisi jotain lääkitystä sillä enhän minä ole masentunut, ja vain masentuneita hoidetaan. Ja masennuslääkkeet lihottaa, eikä laihdutuslääkkeitä ole keksitty (siis sellaisia todella hyviä ja toimivia). Kun lääkärikäynnillä itkeä tihrustin ja töräyttelin nenäliinan takaa totuuksia (ekaa kertaa elämässäni) siitä että kohta pilaan elämäni ja parisuhteeni ja varmaan kaikki jos ei asiat ala pian muuttumaan lopullisesti, niin sekin helpotti jo kummasti. Lääkäri kysyi että ”Onko sulla aina ollut sellainen iloisen ja vahvan ihmisen rooli?” Onhan se. Sellaisen roolin olen aikanaan omaksunut itselleni että mä pärjään yksin,  muiden apua en tarvi ja jos tarvin niin apua pyydän vain hengenhädässä ja heikkouksia en helposti näytä. 

Musta elämä on helpompaa kun ei huolehdi ja murehdi turhia, ei stressaa koko ajan kaikesta ja nurise ja mieti mikä voisi olla paremmin tai toisin. Mä olen hauska ja humoristinen, mä nauran ja eikä se haukku haavaa tee, tai ainakaan en alistu näyttämään sitä. Mä olen itsevarma ja seison selkä suorassa ja otan vastaan mitä tulee. Ja jos tulee jotain ikävää niin sitten kiroillaan ja raivotaan tai itketään salassa. Tai hymyillään läpi kyynelten hammasta purren. Toimintatapani riippuu vähän siitä mitä milloinkin kannattaa tehdä. Mistä on hyötyä, tai ennemminkin, mistä on haittaa. Mä en ole koskaan ollut ihminen joka kovin helposti antaisi muiden kävellä ylitseen, joten mieluusti pidän ohjat tässäkin asiassa. Vaikka kontrolli syömiseen onkin huono niin en mä voivottele ja nyyhki sitä ympäriinsä, mä osaan vitsailla asioilla ja voin heittää hurttia läskihuumoriakin. Ehkä siksi onkin ollut vaikea hakea apua. Etsiä sellaista ja löytää se. Ei mulla mun mielestä ollut mitään hätää. Hei kyllä mä pärjään.

IMG_20150304_203035

Ensimmäinen kerta psykiatrilla oli kummallinen, sillä aiempia kokemuksia psykiatrilla käynnistä oli tasan yksi ja sekin lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Kävin psykiatrin juttusilla suosituksesta isäni itsemurhan jälkeen 16-vuotiaana, mutta ajattelin ettei se ole tarpeellista, että pärjään hyvin ilmankin. Se jäi silloin siihen. Nyt psykiatrille mennessä en oikein tiennyt miten siellä ollaan. Mitä tehdään, mitä puhutaan. Lääkäri kyseli vaikeita. Luulin jotenkin että se kertoisi mikä mussa on vikana ja miten se korjataan, mutta ei se ihan niin mennytkään. Mun piti vastailla kysymyksiin joihin minulla ei ollut valmista vastausta, enkä kaikkiin keksinyt vastausta miettimälläkään. Mulle ei annetukaan valmiita vastauksia, ehkä enemmänkin työkaluja jolla voin kaivaa niitä vastauksia itse itsestäni.

Toinen kerta psykiatrilla oli alun itkemisen ja avautumisen jälkeen miellyttävämpi. Ensimmäisen kerran ihmetykset ja pohjatyön tekeminen oli alustanut tapaamista kivasti, ja lääkäri jo tiesi kuka olen ja miten toimin. Meillä oli oikeastaan ihan mukavaa, jopa hauskaa aika ajoin. Kertaakaan ei itkettänyt, sillä kaikista vaikeimmat aiheet olin jo ensikäynnillä itkenyt ja oksentanut ilmoille kuin tykinsuusta. Koin että on helpompi edetä jos puhun totta ja annan edes yhden ihmisen maailmassa nähdä heikkouteni ja sen mitä todellisuudessa tietyistä asioista tunnen ja ajattelen. Psykiatri pyysi blogini osoitetta ja kertoi haluavansa lukea tätä mutta kieltäydyin nauraen. Se tietää musta liikaa, mitä jos se analysoikin mut ihan hulluksi sen perusteella mitä näistä saa koottua yhteen?

Noh, oikeasti kyllä harkitsen osoitteen antamista. Jos asia tulee esille vielä niin kerron rehellisesti. Lukekoon jos kokee tarpeelliseksi.

IMG_20150304_201943

Nyt kahden käynnin perusteella tämän toisen käynnin päätteeksi psykiatri päätti nostaa ahmimishäiriöön käytettävän lääkityksen annostusta, ja totesi että meidän keskustelumme lisäksi tarvitsen spesifiä apua ammattilaisilta jotka tuntevat juuri tämän sairauden. Varasimme taas uuden ajan ja menen hänen puheilleen muutaman viikon kuluttua uudelleen, mutta sen lisäksi hänen ehdotuksestaan sain lähetteen HYKS:n syömishäiriöklinikalle, ja kutsu tuli kotiin viime perjantaina.

Siitä lähtien mulle tuli tunne että nyt viimeistään asiat ihan oikeasti ratkeaa ja ikuiset laihdutuskuurit ja kierteet saadaan vihdoinkin saatettua päätökseen. Mulle annetaan kaikki se apu mikä on mahdollista saada ja olen siitä todella kiitollinen. Uskon että tämä kevät tulee toimimaan todellisena suunnannäyttäjänä ja ne palat mitkä ovat levällään alkavat hiljakseen loksahdella takaisin paikoilleen.

Palaan taas tähän aihepiiriin takaisin heti kun on lisää kerrottavaa.

Eve / Queen Of Everything

18 vastausta artikkeliin “Onko ahmimishäiriöinen ihan hullu?”

  1. Tiiätkö nainen! Sä oot rohkein tyyppi, jonka tunnen. Sä et pelkää sanoa asioita, et oo koskaan pelänny. Mut toisaalta paljon oot pitäny piilossa, niinkun jokanen meistä.
    Tiiätkö ystäväiseni näytit taas kerran miksi oon aikoinaan sun persoonaan tykästyny!!

  2. Apua, sä aloitkin sorkkia aihetta jonka itseltä oon kieltänyt, jota itsessään on epäillyt, josta vihjaillut ohimennen blogissani. Nyt mä niin odotan sun tarinaa, josko siitä rohkaistuneena uskaltaisin itsekin alkaa etsimään apua. Ehkä olisinkin valmis ottamaan sitä vastaan mutten tiedä mistä etsiä.

    Huisin onnellinen olen sun puolesta, sä olet niin rohkea!! <3 Kiitos että uskallat puhua, koska uskon sen auttavan muitakin. <3

    • Oonhan mä tätä sorkkinut ennenkin ja kertonut taustoja, mutta nyt ehkä sohin jo oikein kunnolla muurahaispesää kun vihdoin ja viimein olen saanut vietyä asian eteenpäin. Nyt lähtee isot pyörät pyörimään :)

      Toivon myös että tämä teksti tavoittaisi muita ahmimishäiriötä sairastavia, sillä näin fitnessbuumin aikakautena syömishäiriöt yleensäkin ovat aikalailla pinnalla.

  3. Mahtava postaus! Oon niin ilonen sun puolesta, että saat apua! <3

    Itse painin saman sairauden kanssa tällä hetkellä ja kirjoittelen satunnaisesti blogia omista fiiliksistä. :) Kirjoittaminen ja vertaistuki on ammattiavun ohella todella hyviä voimavaroja. Kaikkea hyvää sun kevääseen :)

  4. Rohkea oot! Ja et oo yksin tämän sairauden kanssa. Uskallan väittää, että aika monella ylipainoisella on vähintäänkin BED-piirteitä mukanaan. Seriously speaking, kuka nyt tahallaan haluaa lihottaa itsensä? Toki ylipainon syitä on useita, mutta kontrollin menetys ja ahmiminen on aika monella taustalla. Jotta lihavuutta osattaisiin hoitaa paremmin, pitäisi keskittyä muuhunkin kilojen pudottamiseen. Siinä on lääketieteellä on vielä tekemistä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tarinaasi, toivottavasti löydät tasapainon! Voimia kovasti <3

    • Tässä on hyvä pointti mitä mäkin olen ajatellut. Ei kukaan halua olla lihava, vaan siihen ajaudutaan. Moni taas haluaa olla laiha, ja siihen käytetyt keinot taas sairastuttaa niin kehon kuin mielen. Pään sisältähän toki lähes kaikki lähtee, mutta nää on näitä. Mielenkiintoisia aiheita kaiken kaikkiaan.

  5. Sun esimerkkisi sai mut A) tajuamaan viime keväänä, että minullakin on BED ja olen sairastanut sitä jo monen monta vuotta B) hakemaan tämän vuoden alussa tähän sairauteen apua. Olet ihan hirmu rohkea nainen ja toivoisin, että joku päivä voisin itsekin olla esimerkkinä muille tästä syömishäiriöstä kärsiville. Että sitä ei tarvitsisi hävetä ja siihen on saatavilla apua.

    Toistaiseksi olen tavannut vai terveydenhoitajaa asian tiimoilta ja odottelen pääsyä psykiatrile. Lääkäri oli sitä mieltä, että lääkityksestä ei olisi sairauteen tutkimusten mukaan juurikaan apua, vaan psykiatrin kanssa opetellut metodit ahmimisen estämiseksi olisivat niitä pitkäkestoisempia ja parempia tapoja hoitaa tämä häiriö pois.

    Välillä olo on aika toiveikas ja tuntuu että tämä syömishomma on ihan hanskassa ja ei tässä mitään, toisina päivinä tuntuu että tästä ei tule mitään ja elämä on kurjaa ja kamalaa ilman ahmimista. Välillä pää menee myös ihan sekaisin kaikesta pohdinnasta; kannattaisiko minun opetella herkuttelemaan kohtuudella vai pitää vain silloisia herkkupäiviä? Kumpikaan ei tunnu oikein toimivan ahminnan hallitsimisen kannalta. Haluaisin vain syödä niin kuin normaali ihminen, ilman turhaa stressiä ja jatkuvaa aivomyrskyä. Välillä kyllä usko tuohon menee, ja tuntuu siltä, että tämä syömishäiriömatonen matkaa mukanani koko loppuelämän ajan, tavalla tai toisella.

    • Eihän ne toki mitään ihmelääkkeitä ole, sillä jos sellainen ihmepilleri olisi keksitty millä tosta noin naps vaan saisi ihmisen lopettamaan ahminnan tai masistelun tai ahdistelun tai what ever, tai vaikka laihtumaan, niin kaikki olisi iloisia ja hoikkia rentoja ihmisiä :D Mutta kyllä siitä selkeä apua oli, sillä kyseinen lääkitys hillitsee pakko-oireisiin liittyvää impulsiivisuutta ja sitä pakonomaista syömistä ja niitä impulsseja ahmia. Tosin ahmimishäiriöisillä annostus on yleensä aika korkea (mulla poikkeuksellisen matala ja siksi sitä nyt nostetaan). Itsellänikin aina hommat vaihtelee. Välillä saan kunnon motivaatioboosteja ja välillä ei kiinnosta tippaakaan. Ongelma on myös se ettei tiedä mikä olisi parasta: yrittää väkisin olla syömättä ja totaalikielto, vai syödä viikonloppuisin, vai syödä joka päivä vähän vai mitä? Mikään ei mun mielestä ole selkeästi ollut oikea vaihtoehto.

    • Terveydenhoitajakin sanoi minulle, että se kohtuudella herkuttelu ei vain onnistu monilta ahmimishäiriöisiltä. Piste. Ei voi mitään. Ehkä sitten jonkin ajan päästä, kun ahmimiskohtauksia ei enää esiinny, eikä ruokaa käytetä enää tunneasioihin voi pienille mieliteoille antaa periksi arkenakin. Eikä se johda koko illan mässyttelyyn tai ärsytä hulluuden partaalle kun herkkumäärä onkin niin pieni.

  6. Hei! Olen kärsinyt usean vuoden ajan erilaisista syömishäiriöistä, aina BEDistä anoreksiasta ja bulimiaan. Täällä lukijoissa varmasti moni taistelee näiden samojen asioiden äärellä eikä tiedä mistä hakea apua. Pääkaupunkiseudulta voin lämpimästi suositella Syömishäiriökeskusta Helsingissä. Kyseessä on yksityinen syömishäiriöihin erikoistunut klinikka jossa on todella ihanat, asiantuntevat psykologit, ravitsemusterapeutit ja lääkärit. Olen itse saanut vihdoin vuosien taistelun jälkeen elämäni takaisin raiteilleen, suuri kiitos siitä kuuluu psykologilleni. En tiedä olisinko enää tässä ilman saamaani tukea ja hoitoa. Jos vain on mahdollisuutta kustantaa hoito itse, niin suosittelen googlailemaan ja varaamaan ajan arviointikäynnille. Haluan vain sanoa teille kaikille että tästä VOI selvitä. Aina on toivoa! <3

    • Avun hakeminen anoreksiaan pitäisi olla suhteellisen helppoa, mutta sitä vaan ei moni halua (sitä ei itsekään moni sairaudeksi kovin helpolla miellä), mutta luulen ettei moni tosiaan tiedä että etenkin lihavan ihmisen ahmimishäiriöön on olemassa apua. Sitä ei kyllä ole mitenkään selkeästi tarjolla, eikä mulle ole koskaan ehdotettu mitään muuta kuin ravintoterapeuttia kunnes itse aloin vaatimaan. Ravintoterapeutti on taas mielestäni tässä ihan turhanpäiväistä, koska harva tarvii mitään apua siihen miten pitäisi syödä, eiköhän suurin osa tiedä mikä lihottaa ja miten kannattaisi syödä usein ja pitää ateriavälit pieninä ja pla pla pla, mutta se kaikki muu mikä johtaa siihen tunnesyöpöttelyyn onkin se vaikein juttu. Itse tosiaan käyn yksityisellä ja siellä kuunnellaan kyllä koko rahan edestä (työnantaja maksaa työterveyden), julkisella puolella tämä voi olla aikaavievää siinä määrin että spesialistien pakeille ei ihan noin vaan kävelläkään.

  7. Hienoa miten rohkeasti ja avoimesti kirjoitat tästä asiasta ja hienoa, miten olet jo nyt päässyt asiassa eteenpäin <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta