Pohjalta on hyvä ponnistaa!

Emptiness-depression-33252846-479-494
FitFashionissa on lähipäivinä esiintynyt normaalista poikkeavia bloggauksia, ja pikaisella päätelmällä voisi väittää että meneillään on jonkin sortin avautumisviikot. Avaudutaan siitä omasta turhautumisesta ja kyllästymisestä. Kerrotaan todelliset fiilikset fitnessoksetuksesta ja paljastetaan taustaa oikeasta oksentelustakin. Myönnetään miten menee, ja aina ei mene niin hyvin. Ensipuraisulla ja pintaraapaisulla ei kukaan tietäisi että joskus happyhappyjoyjoyn allakin alkaa hymy rakoilemaan. Ei jakseta esittää aina iloista, energistä ja hyvinvoivaa, kaiken osaavaa, kaikkeen pystyvää. Ihmisiähän tässä vaan ollaan, kaikki omine virheinemme ja mahdollisen mielen oikkuinemme.

Olen pitänyt taukoa blogimaailmasta, enkä lukenut yhtään blogia varmaan kuukauteen, tai melkein kahteen. En myöskään juurikaan katsellut Instagramia, saati päivittänyt sinne mitään omia juttujani. Facebookissakin hiljenin ja normaalista lähes päivittäisestä päivitystahdistani poiketen olin ihan hiljaa. Olin vähän kuin en olisi ollutkaan, enkä näköjään ole ollut ainoa, sillä useampikin blogi on pitänyt jopa kuukauden tai parin taukoja kirjoituksissa, tai sitten muuten vaan on vire ollut hieman normaalista poikkeavaa. Nyt olen sitten hiljakseen heräillyt viimeisen parin viikon aikana, ja puolisalaa vilkuillut mikä meininki täällä on meneillään, ja miettinyt paluuta takaisin bloggauksen pariin.

Viime ajat, helmi-maaliskuun, ja vielä pitkälle huhtikuutakin minut valtasi kuitenkin jonkinlainen tylsistyminen. Tylsistyminen itseeni ja muuhun maailmaan, vähän oikeastaan kaikkeen. Periaatteessa kaikki oli hyvin mutta sitten ei kuitenkaan, sitä on vieläkin hieman vaikea analysoida sen kummemmin. En ole koskaan ollut masentunut, mutta tekemästäni masennustestistä sain kuitenkin vielä huhtikuun alussa tulokseksi ”sinulla voi olla keskivaikea masennus”. Noh, nämä nyt ovat tälläisiä viitteellisiä juttuja, en oikeasti ole tuntenut itseäni erityisen masentuneeksi, mutta vihaiseksi, vittuuntuneeksi, väsyneeksi, katkeraksi ym. sitäkin enemmän. Olen ollut myös huolestunut ja miettinyt paljon terveyteen liittyviä asioita. Se on hieman monimutkaisempi kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

dep4

Mä olen kaikesta avoimuudestani huolimatta siltikin sellainen ihminen joka ei erityisen paljoa omista ongelmistaan avaudu. En yleensä puhu huolistani edes läheisimmille ihmisille, sillä en halua vaivata toisia ongelmillani, en halua että minusta huolehditaan turhaan, tai toisinaan koen helpommaksi lakaista ongelmat maton alle: Kun en puhu niistä ääneen niin voin teeskennellä itsellenikin ettei niitä ole olemassa, enkä lisää omaa ahdistustani. Olen sellainen joka pääosin pärjää yksin, ja puhun suruistani ja murheistani yleensä vasta jälkeenpäin, sitten kun olen ne tuntemukset käsitellyt ja päässyt jo selvemmille vesille.

Suurin osa aiemmasta stressistäni liittyi työelämään ja sitä kautta madalsi huomattavasti henkistä hyvinvointiani. Työpäivät ja työtehtävät alkoivat maistua pakkopullalta ja koin vastenmielisyyttä vähän kaikkea kohtaan, mutta toisaalta tämä kaikki tuli syystäkin. Monia epämieluisia muutoksia ja muita haasteita on työelämässä ollut vaikka muille jakaa, joten hampaita on välillä joutunut puremaan.

Vuodenvaihteessa aloin tuntea outoa huonovointisuutta, suurimmaksi osaksi fyysistä, mutta osittain myös henkistäkin, tai en oikein ollut varma kummasta on kyse. Oliko oireeni todellisia, vai kuvittelinko ne? Panikoinko? Oliko mulla vain niin kova stressi että sain psyykattua itselleni  psykosomaattisia oireita? Aloitin Fitfarmin dieetin ja mietin että joo, olen vain jotenkin huonossa hapessa että terveellisempi ruokavalio säännöllisine syönteineen parantaisi oloa. Pitää laihduttaa, siitä se vaan johtuu. 

Olin kuitenkin väärässä. Hyvin pian syöminen ja ohjeistus siihen teki minusta entistäkin vihaisemman. En pitänyt juuri mistään annetuista ohjeista, ne rajoittivat liikaa, rajoittivat väärällä tavalla. Vain vihreitä kasviksia? GTFO! Vähintään neljästi viikossa aamuaerobiselle aamu viiden aikaan? Yeah right ja GTFO uudelleen! Mielipiteeni tälläisistä kasvisten rajoittamisista ja aamuaerobisten loputtomasta hinkkaamisesta on aina ollut aika toista maata, mutta päätin vastahakoisesti yrittää noudattaa ainakin osaa neuvoista. Tunnustan että olen ihminen joka helposti menee sieltä mistä aita on matalin enkä halua tehdä epämieluisia asioita, mutta yritin siirtyä pois mukavuusalueeltani.

Tuli huono olo. Ei huvittanut syödä, ei huvittanut mikään. Treenaaminen ja pelkkä ajatuskin siitä oli erittäin vastenmielistä. Ruoat todella pahoja. Kaikki muu oli paskaa paitsi kusi. Tiesin että olisin voinut itsekin kirjoittaa samanlaiset ohjeet. Mä voisin koska tahansa kirjoittaa itselleni treeniohjelman ja ruokavalion. Ei ne perusjutut ole vaikeita eikä laihduttaminen tai terveellisten elämäntapojen noudattaminen ole mitään rakettitiedettä. Se onkin eri asia tietää kuin toteuttaa. Asiat ovat helppoja teorissa, niiden tekeminen vaatiikin sitten enemmän sisua.

Halusin kuitenkin uteliaisuudesta testata tälläistä yleistä, kaikille suunnattua kiristelyohjelmaa.  Ideana itselläni oli se, että suuren joukon samanaikaisesta dieettaamisesta voisi saada enemmän puhtia omaan touhuun, sillä muutkin kärsisivät samasta, ja ihan samaan aikaan. Olisi ihmisiä jotka joutuisivat syömään samoja ruokia, tekemään samoja treenejä, ja kenties ymmärtäisivät omaa tuskaani paremmin. Omin päin dietanneena ajattelin että jokin ryhmän tuki voisi olla kiva kokemus, ja kieltämättä ryhmähengen osalta se olikin hyvä juttu, se olikin se ainoa mitä siitä itse irti sain.

push-for-help

Päädyin sitten menemään lääkäriin kun päässä huippasi jatkuvasti, ja olin pyörtyä pariin otteeseen. Vastaanotolla lääkäri katsoi mua ja sanoi mun olevan sairaan näkönen, kalpea kasvoiltani ja huulet värittömät. Itse en ollut huomannut asiaa. Mitattiin verenpaine ja se oli koholla mutta ei merkittävästi. Otettiin hemoblogiini, 116, minun normaaliin 148-162 lukemiin aivan järkyttävän matala. Katsottiin veren ferratiiniarvot jotka olivat 5 kun pitäisi olla 10-20krt määrä. Lääkäri totesi mulla olevan vaikean anemian ja elimistön rautavarastot käytännössä nollissa. Aloin syömään rautaa kuurina.

Aikaa kului kuukausi ja väsytti koko ajan. Kaikenlainen tekeminen oli uskomattoman työlästä ja tuskaannuttavaa. Ei olisi huvittanut oikein mikään. Halusin vain olla omissa oloissani ja rauhassa. Nukuin ihan hirveästi, ja silti väsytti, mutta hiljakseen raudan syöminen paransi oloa, tosin unohdin syödä varmasti yli 60% määrätyistä lääkkeistä. Kuitenkin ne satunnaisetkin rautatabletit ilmeisesti buustasivat sen verran elimistöäni että pyörryttäminen väheni kunnes loppui lähes kokonaan, eikä pelottavia huimauskohtauksia enää tullut.

clinical-depression-treatments-antidepressant-meds

Sitten tuli kutsu työpaikan pakolliseen ikävuositarkastukseen johon kuului erittäin laajamittaiset testit aina kolestroleista sokeriarvoihin, hemoglobiinista verenpaineeseen ja maksa-arvoista munuaisten toimintaan. Testitulokset olivat pääosin hyviä, sokerit loistavia ja hemoglobiinikin noussut jo n. 135 paikkeille. Maksa- ja munuaisarvot ihanteellisia, verenpaine tosin oli kohonnut. Stressiä, stressiä. Sitähän se suurimmaksi osaksi, mutta varmasti jotain muutakin.

Ahdisti koko ajan, leposyke huiteli siellä 110 kieppeillä (taustatietona kerrottakoon että minulla on aina ollut suhteellisen korkea leposyke, noin 80-90 välillä mutta tämä oli jo itsellenikin aivan liikaa). Sain ensiavuksi beetasalpaajia ahdistukseeni, sellaisia mitkä auttavat laskemaan sykettä ja myös tasaavat mahdollista ahdistunutta/panikoivaa tunnetta. Ajattelin että tulenko hulluksi, miten se sydän jyskyttää koko ajan ja on niin kummallinen olo. Lääkäri määräsi kilpirauhastesteihin, keuhkokuviin ja sydänfilmiin.

Tulokset tulivat. Odotin niitä paljon. Sydän ja keuhkot olivat ihan normaaleja. Fitnessmimmien kilpparivikaakaan ei löytynyt vaikka siihen olisi ollut ylipainoisena helppo ja hyvä nojata, olisi ollut aina selitys valmiina. Mutta ei, ei selityksiä. Kilpirauhasarvoni ovat loistavat. Minulla ei ole mitään ongelmia aineenvaihdunnan kanssa eikä muutenkaan. Huono olo johtuu jostain muusta, ja läskitkin ovat itseaiheutettuja. 

Lääkäri kuitenkin kyseli kaikenlaista, ja vastaanottoaikani venähti puoleentoista tuntiin. Meillä oli aika paljon juteltavaa. Lopputulos oli odottamaton. Sen lisäksi että nyt toistaiseksi syön lääkkettä joka alentaa tuota mun villiä leposykettä ja vaikuttaa myös verenpaineeseen suotuisasti (olo muuten helpotti ihan parissa päivässä joka on mahtava juttu!), sain lääkityksen syömishäiriöön. En itse edes tiennyt että ahmimishäiriöön (BED ja bulimia) on suunniteltu jotain lääkkeitä. Olin ihan ihmeissäni. Mutta niin vain on, ja sellaiset sain. Lääke on kaiketi suunniteltu pääasiassa masennuksen, ahdistuksen, paniikkihäiriön, erilaisten sosiaalisten tilanteiden pelon ja pakko-oireiden vähentämiseen, mutta sen ohella niitä käytetään myös syömishäiriöiden hoidossa, vähentämään ruokahalua ja vähentämään impulsseja syödä (lue ahmia). Olen jo nyt n. 3-4 vko syömisen jälkeen huomannut muutoksen. Olo on selkeästi parempi ja syöminenkään ei esitä niin suurta roolia elämässä. Sipsipussi voi olla koko viikonlopun auki eikä ole tarvetta ahtaa kaikkea kerralla kitusiin, sitä pystyy herkuttelemaan maltillisesti ja olemaan ihan hyvin ilmankin.

78507.original-6042

Päätin jo alunperin blogipaluuta miettiessäni että aion olla suhteellisen rehellinen. En ruodi kaikkea loppuun asti syvällisesti ja revittele elämääni liiaksi jokaisen luettavaksi, mutta en myöskään aio hyssytellä ja pohtia että mitä se ja sekin nyt tästä ajattelee, ja kehtaako tälläisiä kirjoittaa. Mä ajattelen asian niin että kertomalla omista viime ajan vastoinkäymisistä on muidenkin (etenkinläheisten ja tuttujen) helpompi suhtautua mun viime aikaiseen hiljaisuuteen tai muuhun käyttäytymiseen, ja moni voi taustalla painia samanlaisten asioiden kanssa ja oma avautumisena voi helpottaa jonkun toisen elämää. Ei näistä hyssyttelemällä parane vaan sanomalla niin kuin asiat ovat, mitä sitä häpeämään.

Nyt oloni on huomattavasti parempi kun sykekin on tasaantunut minulle hyvin alhaisiin lukemiin (50-80 välille), ja muutenkin olo on kohenemaan päin. Kiinnostus muita ihmisiä ja muuta maailmaa kohti on taas kasvamassa ja tässä tuntee hiljakseen pääsevän aiemmasta kuoresta ja heräävänsä eloon.  Syömishäiriölääkkeelle haluan antaa mahdollisuuden niin monien vuosien kamppailun jälkeen. Ehkä se on avain siihen että saisi kerrankin laihdutettua loppuun asti.

23535303l

Mutta hei, sitä mä siis vain tulin sanomaan että mä oon tullut takaisin :)

Eve / Queen Of Everything

16 vastausta artikkeliin “Pohjalta on hyvä ponnistaa!”

  1. Onko kyseessä jokin serotiinilääke? Mulla myös viime syksynä stressi ja ahdistus veti leposykkeen 140, mikä oli todella pelottavaa eikä tullu pahemmin nukuttuakaan. Ensiavuksi sain xenaxia ja helpotti tosi nopeasti oloa. Lisäksi Cipralexia eli serotiinilääkettä, joka auttaa ahdistukseen ja masennukseen. Nuo alkaa vaikuttaa elimistöön vasta muutaman viikon jälkeen. Mieli on tasaisempi lääkityksen myötä, toisaalta myöskin tyhjä olo vaivaa välillä. Syömisiin ei ole vaikuttanut. Edelleen ahmimiskohtauksia tulee. Jos tuo lääke on eri niin olisi ehkä hyvä kokeilla..

    • Tuo syömishäiriöön käytetty lääke on paroksetiinia, eri lääkenimiä sille, Optipar on kai yleisin. Myös joku Seroxat on olemassa mutta sitä Optiparia se määräsi. Luin niistä papereista että normaalisti syömishäiriöön (ahmimishäiriö ja bulimia) voi tarvita suuren annostuksen, mutta mulla on se pienin ja selkeän eron olen jo huomannut. Heti ensimmäisellä viikolla puolikkaalla aloittaessa (varovasti alku) katosi ruokahalu parin päivän sisällä. Palasi kyllä mutta nälkää ei kovin usein ole, mielihaluja on todella vähän, ja pystyn kontrolloimaan syömisiäni täysin. Ei tule mitään tarpeita syödä suuria määriä herkkuja tai ylipäätään mitään. Aika nopeasti itselläni siis vaste saavutettu, ja tuntuu että vaikka en ole yhtään masentunut niin jotenkin on piristänyt, olen energisempi jne.

  2. Googletin ja aika samanlailla vaikuttaa kuin tuo omakin lääkkeeni. Keskustelupalstoilla oli monella paino noussut, mutta nämä on aina yksilöllisiä juttuja. Tsemppiä!

    • Jos sulla on syömishäiriö niin kannattaa jutella lääkärin kanssa tuosta paroksetiinista. On normaalia että masennusta sairastaneilla paino voi nousta kun saavat lääkityksen, koska se johtuu lähinnä siitä että moni masentunut on menettänyt masennuksen takia ruokahaluaan ja laihtunut, ja kun sitä masennusta saadaan korjattua niin paino nousee koska ruokahalu palaa. Paroksetiini ei ole valmiste joka itse lääkkeenä nostaisi kenenkään painoa, vaan sen lääkkeellinen ominaisuus on itseasiassa päinvastainen, se vähentää ruokahalua tasaisesti, ja ahmimishäiriöisellä ja bulimikolla vähentää impulsioita ruokaa kohtaan. Paroksetiini on ainakin lääkärin kertomuksen mukaan niitä harvoja valmisteita joilla näitä syömishäiriöitä voi hoitaa, juurikin tuon takia että se helpottaa niitä oireita. Masentuneen hoidossa painonnousu on odotettavaa, syömishäiriöisellä päinvastainen reaktio :)

  3. Kääk, kuulostaa niin samalta kuin oma kevääni. Leposykkeet 110-130, normaalisti kun sykkeet olisivat jossain 50-60 paikkeilla, samaten tuli niin paha unettomuus etten alkuun nukkunut mm. viikkoon, ahdisti aivan jäätävästi. Luulin että tulen hulluksi! Kortisolia tuli mittailtua labrakokeissa pariin otteeseen ja ylärajoilla olivat nekin. Onneksi beetasalpaajat ja unilääkkeet korjasivat pahimmat oireet ja pystyi olemaan taas normaalisti. Itselläni oli hormonitoiminta seonnut, ja korjaantui pääosin kilpirauhaslääkkeen vaihtamisella (vajaatoimintaa sairastan), mutta ei tässä vieläkään olla kyllä missään täydessä treenikunnossa tosiaankaan.

    Hurjasti tsemppiä!

    • Joo, kyllähän se aika ahdistavaa on ja tekee olon todella levottomaksi jos sydän takoo hulluna rinnassa. Vaikuttaa se olotila aivan kaikkeen. Kiitti tsempeistä :)

  4. Kiva että olet taas takaisin, ja kerroit rehellisesti tarinasi. Toivottavasti olo helpottaa entisestään,
    ja aurinko tuo lisäenergiaa :)

  5. Ihanan avoin ja rehti kirjoitus! Tällaisia blogimaailma kaipaa! Ei se elämä vaan ole aina hyvin menneitä treenejä, sopivan kokoisia ruoka-annoksia ja puhtaan valkoisia koteja! Hyvä, että asiat kuitenkin selvitetty, kyllä se olo siitä kohenee! :)

    • No näinpä. Ei ole ei, ja hyvä että kirjoitetaan siitäkin kun aina ei ole kaikki niin jeesjees ihkua :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta