Pakkopullaa vaiko aitoa iloa?

Liikunnallisuus ei välttämättä ole mikään itseisarvo ja jokaisessa ihmisessä oleva luonteenpiirre, enkä itsekään ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen. Pienenä lapsena kävin äidin kanssa voimistelemassa ja satujumpassa ja heiluin rekkitangolla kuin väkkärä. Telinevoimistelu ja kuperkeikat olivat kivoja, ja lapsen innolla niitä tahkottiin kun kyseessä oli kuitenkin vain leikkiä. Ala-asteen ensimmäisellä luokalla aloitin balettitanssin, joka sitten ei kovin kauaa jaksanut kiinnostaa. Baletti kun oli kovin kurinalainen laji, varpaisiin sattui, kaikkialle sattui ja opettaja oli täydellisyyttä hakeva ja ankara alipainoinen natsitar (varmasti juuri sellainen kuin hyvän balettiopettajan tulee ollakin). Hevostalleilla viihdyin pienestä pitäen ja ratsastin vuosikausia, aina siihen asti kunnes pojat alkoi kiinnostaa hevosia enemmän. Koripalloseuraankin liityin jossain välissä ja hoidin sentterin virkaa hyvällä menestyksellä, innostuksen kuitenkin hiipuessa muutaman vuoden sisällä. Ei sekään mitään mullistavaa ollut.

Yläasteikäisenä liikunnalliset harrastukset alkoivat jäämään yhä enemmän ja enemmän, ja puolipakolla aerobic/jazz ym. ryhmäliikuntatunneille vääntäytymiset jaksoivat viihdyttää vain vähän aikaa. Eivät nekään oikein ollut minun juttujani. Yläasteella ja lukiossakin liikuntatunneilta skipattiin niin paljon kuin suinkin mahdollista, milloin milläkin verukkeella. Liikkatunneilla minut näki varmimmin istumassa katsomossa ja kannustamassa, ei kiinnostanut itse kilpailla, hikoilla ja huhkia. Pakosta toki teki mitä tarvi, juoksi sen cooperin, hiihti kerran talvessa ja pelasi erän pesäpalloa, mutta suunnistaessa keskityttiin löntystelemään pururadalla ja odottamaan että kaikki hikarit hakevat suunnistusmerkit puolestamme. Pikajuoksut oli täyttä tuskaa, sen 60 ja 100m vielä sinnitteli mutta siitä pidempi tuntui turhalta. Kuula sentään lensi hyvin kun omasin sitä räjähtävää voimaa, mutta tämä ei ehkä olekaan yllätys ;) Jos jostain koululiikunnasta tykkäsin niin se oli luistelu, se oli kivaa, mutta sitä päästiin harrastamaan vain talvisin. Ainoa liikunnallinen kunnollinen harrastukseni myöhemmällä iällä oli eräs itsepuolustuslaji jonka parissa viihdyin kohtalaisen hyvin, kenties johtuen ”lihaksikkaista” ja komeista pojista keiden kanssa sai käyttää luvalla kovempia otteita ;)

Kun en ollut erityisen liikunnallinen niin mitä sitten? No sen liikunnan sijaan minä pidin soittamisesta ja laulamisesta. Vietin paljon aikaani laulaen ja kosketinsoittimia pimputtaen. En koskaan ollut kiinnostunut nuoteista enkä niistä osannut soittaakaan, mutta sen sijaan minussa piili hieno lahja: erinomainen sävelkorva ja kyky soittaa korvakuulolla, alkuperäistä biisiä jäljittelemällä ja itse oikeat koskettimet etsien. Musikaalisten intressien lisäksi olin myös jossain määrin taiteellisesti lahjakas. Piirsin vihkot ja kansiot täyteen, ja minulla kului kauheat määrät piirustuslehtiöitä. Kouluaikoina yksi suosikkiaineeni olikin kuvaamataito. Luin lapsesta asti kirjoja ahmimalla, niitä kannettiin kotiin selkä vääränä jo ennen koulujen alkua, tästä kiitos jo edesmenneelle mummolleni joka toimi koko työikänsä kirjakauppiaana. Kirjoitin itsekin. Olin mielikuvituksekkaana ja verbaalisena ihmisenä todella hyvä kirjoittamaan ja rakastin äidinkielen ainetehtäviä. Sain niistä lähes aina kymppejä ja monet kirjoitukseni ovat edelleenkin tallessa. Kirjoitin novelleja myös nuorisolehtiin ja niistä joskus sainkin jotain pientä korvausta. Se oli mukavaa puuhaa. Kävin myöskin partiossa yläasteella, en missään nörttipartiossa vaan Metsänkävijöissä. Meillä oli huippuhauskaa sekapartion porukassa, samoiltiin ympäriinsä, käytiin selviytymisleireillä ja opittiin hienoja ja hyödyllisiä taitoja.

Miten tämä kaikki heijastui aikuiselämään? Mitään hullua sporttimimmiä minusta ei varmasti koskaan saa tekemälläkään, ja kesti kauan löytää laji josta oikeasti pidin (mikäli ratsastusta ei huomioida). Kaikki aerobiset ja kestävyyslajit, sekä joukkuelajit tai ryhmäliikunnat ovat edelleenkin täysin nou nou. Ei voisi siis vähempää kiinnostaa. Punttikselle lukioikäisenä ensimmäisiä kertoja eksyneenä löysin kuitenkin sen jonkun liikunnan ilon, edes yhden asian mistä oikeasti tulee hyvä olo, ja mitä on hauska harrastaa vuodesta toiseen, joskus enemmän ja joskus vähemmän panostaen. Omalla ajalla, omia rajoja kokeillen. Itsenäisesti tai yhdessä suoriutuen, mutta ilman sen kummempia paineita. Taiteelliset lahjani siirtyivät aikuiselämään kenties siinä muodossa että olen ollut pääosin sellaisissa työtehtävissä missä edellytetään ideointia ja kirjoittamista, kirjallista lahjakkuutta ja kykyä saada muita ihmisiä kiinnostumaan asioista. Olen aikoinani kirjoittanut artikkeleita erilaisiin lehtiin, ja nykyään tehnyt vuosia töitä paikassa jossa arvioin ja tarkastelen, sekä pyrin kehittämään muiden ihmisten kirjallista ulosantia. Bloggaaminenkin on varmasti osa sitä, vaikka vain harrastus onkin. Kirjoittamisesta ja tarinoinnista pidän edelleen, vaikken varmaan koskaan mitään kirjaa tule kirjoittamaankaan.

Näin loppuvuodesta moni tuntuu rentoutuvan, ja aikalailla vaikuttaisi siltä että se tehdään ihan hyvällä omatunnolla. Fitnessblogitkin tursuaa pipareita, glögiä ja lämmintä tunnelmaa, eikä kaikki ole vain sitä hampaat irvessä suorittamista. Motivaatiopulaa näyttäisi potevan yksi jos toinenkin bloggari, jopa ne urheilulla itsensä elättävät. Miksipä siis tavallisen pulliaisenkaan pitäisi ottaa turhia paineita ja kuvitella olevansa väsymätön robotti?

Mikä on tarinan opetus? En tiedä onko sellaista. Ehkä tarkoituksenani oli vain tuoda esille sitä että vaikka nyky-yhteiskunnassa oletetaankin kaikkien sauvakävelevän, riekkuvan spinningeissä, ja käyvän punttisalilla ei kenenkään oikeasti ole pakko. Niin hienoa kuin olisikin olla joku superliikunnallinen ja kymmentä eri lajia harrastava joogamestari-aerobickuningatar-punttimimmi-yleisurheilija, ei kaikista ole sellaiseen eikä tarvikaan. Tärkeintä on tässäkin asiassa tehdä sitä mistä aidosti nauttii, eikä liikunnasta tarvi etsiä iloa väkisin. Liikuntaan saa olla viha-rakkaussuhde. Tee sitä mistä oikeasti pidät, älä sitä mitä kaikki muut tekevät.

Itse heilun punttiksella tämän vuoden viimeisen kuukauden ajan täysin fiiliksen ja ehtimisen mukaan, tärkeimpänä ajatuksena se että vaikkei aina olisi mielettömissä motivaatiobuusteissa ja intopinkeänä, niin loppujen lopuksi se treenaaminen tekee oikein hyvää. Uusia haasteita on edessä heti vuodenvaihteen jälkeen, joten nyt on hyväkin hieman ladata akkuja, kunhan ei nyt koko ajan ole pipari poskessa ;)

Uuteen nousuun ja uuteen vuoteen, annetaan itsemme välillä myös levähtää :)

Eve / Queen Of Everything

2 vastausta artikkeliin “Pakkopullaa vaiko aitoa iloa?”

  1. Mä harrastin nuorempana (joskus yläasteella muistaakseni) nykytanssia ja se mun opettaja oli just sellanen ettei sitä kauaa jaksanut. Täysin anorektikko, joka tuntien välissä kävi vetämässä röökiä, ei se varmaan ikinä mitään syönyt. Myöhemmin kyllä kuulin että laitoshoitoonhan tuo joutui, enkä ihmettele. Se oli kyllä todellinen orjapiiskuri ja vaati paljon.

    • Hah. Joo, ihania lapsuus-, ja nuoruusmuistoja on mulla useammastakin eri ohjaajasta/opettajasta keihin olen liikunnan parissa törmännyt, mutta tanssiopet on varmaan ”hulluimpia” :D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta