Vanhan Ajan Joulu

Joulun pyhät ovat jo ohi vaikka vanhojen perinteiden mukaanhan joulu jatkuu sinne loppiaiseen asti. Meillä mökkijoulusta nautittiin perinteiden mukaan muutaman päivän ajan, ja sitten pakattiin kimpsut ja kampsut ja palattiin takaisin kaupunkiin. Vaikka jouluna ei lunta ollutkaan niin sitäkin enemmän oli tunnelmaa. Kyllä tuohon tupaan saa joulun tulemaan ja pirttiin äiti olikin luonut kaunista joulumaisemaa.

Joulupöydän juhlakattaus oli valmiina odottamassa kun maalle saavuttiin, tosin äitini kauhisteli kun räpsin kuvia niin nopeasti, veitset kun oli kuulemma vain heitetty pöydälle eivätkä ne ole kuvissa oikein päin. Vakuuttelin ettei kukaan sitä edes huomaa, tai jos huomaa niin ei se mitään. Kokonaisuus ratkaisee, pienet virheet on vain persoonaa, niin kattauksissa kuin meissä ihmisissäkin :)

Mun lempijouluruoka on ehdottomasti tuuvinki eli imelletty perunalaatikko ja sitä voisinkin syödä loputtomiin! Samoin säilykeherneet, kalkkuna sukulaisnaisen omatekoisella makealla sinapilla, kalasta sen monessa muodossa puhumattakaan. Nyt perinteisten kalojen lisäksi oli isäpuoli väsännyt vielä katkaraputahnalla täytettyjä graavilohirullia. Nam!

Muutoin jouluinen tunnelma ruoan ja yhdessäolon lisäksi painottui pitkälle tupaan asetelmaksi kerätyistä porontaljoista, porosta ja joulupukista. Kuusesta ja sen koristeista. Takan päällä kokoontuvasta Pentikin porotokasta sekä kymmenistä kynttilöistä. Mökillä mieli lepäsi ja joulurauha, se todellakin saavutettiin.

Tämän kuvakollaasin siivittämänä täytynee joululle alkaa jo heiluttelemaan hyvästejä ja toivottamaan uutta vuotta tervetulleeksi!

Pakkopullaa vaiko aitoa iloa?

Liikunnallisuus ei välttämättä ole mikään itseisarvo ja jokaisessa ihmisessä oleva luonteenpiirre, enkä itsekään ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen. Pienenä lapsena kävin äidin kanssa voimistelemassa ja satujumpassa ja heiluin rekkitangolla kuin väkkärä. Telinevoimistelu ja kuperkeikat olivat kivoja, ja lapsen innolla niitä tahkottiin kun kyseessä oli kuitenkin vain leikkiä. Ala-asteen ensimmäisellä luokalla aloitin balettitanssin, joka sitten ei kovin kauaa jaksanut kiinnostaa. Baletti kun oli kovin kurinalainen laji, varpaisiin sattui, kaikkialle sattui ja opettaja oli täydellisyyttä hakeva ja ankara alipainoinen natsitar (varmasti juuri sellainen kuin hyvän balettiopettajan tulee ollakin). Hevostalleilla viihdyin pienestä pitäen ja ratsastin vuosikausia, aina siihen asti kunnes pojat alkoi kiinnostaa hevosia enemmän. Koripalloseuraankin liityin jossain välissä ja hoidin sentterin virkaa hyvällä menestyksellä, innostuksen kuitenkin hiipuessa muutaman vuoden sisällä. Ei sekään mitään mullistavaa ollut.

Yläasteikäisenä liikunnalliset harrastukset alkoivat jäämään yhä enemmän ja enemmän, ja puolipakolla aerobic/jazz ym. ryhmäliikuntatunneille vääntäytymiset jaksoivat viihdyttää vain vähän aikaa. Eivät nekään oikein ollut minun juttujani. Yläasteella ja lukiossakin liikuntatunneilta skipattiin niin paljon kuin suinkin mahdollista, milloin milläkin verukkeella. Liikkatunneilla minut näki varmimmin istumassa katsomossa ja kannustamassa, ei kiinnostanut itse kilpailla, hikoilla ja huhkia. Pakosta toki teki mitä tarvi, juoksi sen cooperin, hiihti kerran talvessa ja pelasi erän pesäpalloa, mutta suunnistaessa keskityttiin löntystelemään pururadalla ja odottamaan että kaikki hikarit hakevat suunnistusmerkit puolestamme. Pikajuoksut oli täyttä tuskaa, sen 60 ja 100m vielä sinnitteli mutta siitä pidempi tuntui turhalta. Kuula sentään lensi hyvin kun omasin sitä räjähtävää voimaa, mutta tämä ei ehkä olekaan yllätys ;) Jos jostain koululiikunnasta tykkäsin niin se oli luistelu, se oli kivaa, mutta sitä päästiin harrastamaan vain talvisin. Ainoa liikunnallinen kunnollinen harrastukseni myöhemmällä iällä oli eräs itsepuolustuslaji jonka parissa viihdyin kohtalaisen hyvin, kenties johtuen ”lihaksikkaista” ja komeista pojista keiden kanssa sai käyttää luvalla kovempia otteita ;)

Kun en ollut erityisen liikunnallinen niin mitä sitten? No sen liikunnan sijaan minä pidin soittamisesta ja laulamisesta. Vietin paljon aikaani laulaen ja kosketinsoittimia pimputtaen. En koskaan ollut kiinnostunut nuoteista enkä niistä osannut soittaakaan, mutta sen sijaan minussa piili hieno lahja: erinomainen sävelkorva ja kyky soittaa korvakuulolla, alkuperäistä biisiä jäljittelemällä ja itse oikeat koskettimet etsien. Musikaalisten intressien lisäksi olin myös jossain määrin taiteellisesti lahjakas. Piirsin vihkot ja kansiot täyteen, ja minulla kului kauheat määrät piirustuslehtiöitä. Kouluaikoina yksi suosikkiaineeni olikin kuvaamataito. Luin lapsesta asti kirjoja ahmimalla, niitä kannettiin kotiin selkä vääränä jo ennen koulujen alkua, tästä kiitos jo edesmenneelle mummolleni joka toimi koko työikänsä kirjakauppiaana. Kirjoitin itsekin. Olin mielikuvituksekkaana ja verbaalisena ihmisenä todella hyvä kirjoittamaan ja rakastin äidinkielen ainetehtäviä. Sain niistä lähes aina kymppejä ja monet kirjoitukseni ovat edelleenkin tallessa. Kirjoitin novelleja myös nuorisolehtiin ja niistä joskus sainkin jotain pientä korvausta. Se oli mukavaa puuhaa. Kävin myöskin partiossa yläasteella, en missään nörttipartiossa vaan Metsänkävijöissä. Meillä oli huippuhauskaa sekapartion porukassa, samoiltiin ympäriinsä, käytiin selviytymisleireillä ja opittiin hienoja ja hyödyllisiä taitoja.

Miten tämä kaikki heijastui aikuiselämään? Mitään hullua sporttimimmiä minusta ei varmasti koskaan saa tekemälläkään, ja kesti kauan löytää laji josta oikeasti pidin (mikäli ratsastusta ei huomioida). Kaikki aerobiset ja kestävyyslajit, sekä joukkuelajit tai ryhmäliikunnat ovat edelleenkin täysin nou nou. Ei voisi siis vähempää kiinnostaa. Punttikselle lukioikäisenä ensimmäisiä kertoja eksyneenä löysin kuitenkin sen jonkun liikunnan ilon, edes yhden asian mistä oikeasti tulee hyvä olo, ja mitä on hauska harrastaa vuodesta toiseen, joskus enemmän ja joskus vähemmän panostaen. Omalla ajalla, omia rajoja kokeillen. Itsenäisesti tai yhdessä suoriutuen, mutta ilman sen kummempia paineita. Taiteelliset lahjani siirtyivät aikuiselämään kenties siinä muodossa että olen ollut pääosin sellaisissa työtehtävissä missä edellytetään ideointia ja kirjoittamista, kirjallista lahjakkuutta ja kykyä saada muita ihmisiä kiinnostumaan asioista. Olen aikoinani kirjoittanut artikkeleita erilaisiin lehtiin, ja nykyään tehnyt vuosia töitä paikassa jossa arvioin ja tarkastelen, sekä pyrin kehittämään muiden ihmisten kirjallista ulosantia. Bloggaaminenkin on varmasti osa sitä, vaikka vain harrastus onkin. Kirjoittamisesta ja tarinoinnista pidän edelleen, vaikken varmaan koskaan mitään kirjaa tule kirjoittamaankaan.

Näin loppuvuodesta moni tuntuu rentoutuvan, ja aikalailla vaikuttaisi siltä että se tehdään ihan hyvällä omatunnolla. Fitnessblogitkin tursuaa pipareita, glögiä ja lämmintä tunnelmaa, eikä kaikki ole vain sitä hampaat irvessä suorittamista. Motivaatiopulaa näyttäisi potevan yksi jos toinenkin bloggari, jopa ne urheilulla itsensä elättävät. Miksipä siis tavallisen pulliaisenkaan pitäisi ottaa turhia paineita ja kuvitella olevansa väsymätön robotti?

Mikä on tarinan opetus? En tiedä onko sellaista. Ehkä tarkoituksenani oli vain tuoda esille sitä että vaikka nyky-yhteiskunnassa oletetaankin kaikkien sauvakävelevän, riekkuvan spinningeissä, ja käyvän punttisalilla ei kenenkään oikeasti ole pakko. Niin hienoa kuin olisikin olla joku superliikunnallinen ja kymmentä eri lajia harrastava joogamestari-aerobickuningatar-punttimimmi-yleisurheilija, ei kaikista ole sellaiseen eikä tarvikaan. Tärkeintä on tässäkin asiassa tehdä sitä mistä aidosti nauttii, eikä liikunnasta tarvi etsiä iloa väkisin. Liikuntaan saa olla viha-rakkaussuhde. Tee sitä mistä oikeasti pidät, älä sitä mitä kaikki muut tekevät.

Itse heilun punttiksella tämän vuoden viimeisen kuukauden ajan täysin fiiliksen ja ehtimisen mukaan, tärkeimpänä ajatuksena se että vaikkei aina olisi mielettömissä motivaatiobuusteissa ja intopinkeänä, niin loppujen lopuksi se treenaaminen tekee oikein hyvää. Uusia haasteita on edessä heti vuodenvaihteen jälkeen, joten nyt on hyväkin hieman ladata akkuja, kunhan ei nyt koko ajan ole pipari poskessa ;)

Uuteen nousuun ja uuteen vuoteen, annetaan itsemme välillä myös levähtää :)