Mikä on tarpeeksi? Milloin saat olla tyytyväinen?

Törmäsin Facebookissa varsin osuvaan juttuun jossa Tumblr-palvelun fitness motivaatio-, ja inspiraatiokuvia oli muokattu uudelleen. Juttu oli sinänsä aika osuva ja poimin tähän yhden esimerkkikuvan. Itsekuri, ruodussa pysyminen, 24/7 HCBB laiffi ja elämäntapa aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen on toki ihailemisen arvoista, mutta kuinka moni siihen todellisuudessa pystyy? Pitkällä jänteellä varmaan monikin, mutta kuka tekee sitä evri sinkl dei? Aika harva meistä on robotti ja niin raudanlujat hermot omaava etteikö vaihdetta kääntäisi koskaan vapaammalle, enkä kyllä usko huippu-urheilijoidenkaan elävän koko ajan veren maku suussa vaikka pääpainot ja tavoitteet olisivat kuinka korkealla. Se tehdään mitä pitää tehdä, joskus vähän päälle ja joskus vähän vähemmän, mutta ei se elämä ole pelkästään sääntöjä, ohjeita ja armeijaakin kovempaa kuria edes niillä ketkä urheilevat ammatikseen.

Nykyään yhteiskunnassa tulee olla kaunis ja komea, huippukunnossa, treenattu, erikoisruokavaliota noudattava, kovia tavoitteita itselleen asettava, extremelajeja kokeileva, urheilussa ja tämän lisäksi myös työelämässä menestyvä. Koulusta kirjoitetaan se seitsemän ällää, opiskellaan vähintään ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa ja tehdään sivutöitä samaan aikaan, ja myöhemmin kaiken tämän lisäksi hoidetaan työt, puoliso, perhe ja lapset, koti pidetään kunnossa ja sen päälle treenataan kovaa ja kurinalaisesti. Kämppä on kuin sisustuslehdestä, lapset kuin mainoskuvista, oma CV pitkä kuin nälkävuosi ja astangajoogatuntien välissä riennetään teatteriin nauttimaan kultuurista ja sen jälkeen mennään syömään sushia.

Vai oisko ihan noin sittenkään?

Nykyään tuntuu usein siltä ettei mihinkään kovin pieneen saisi olla tyytyväinen ja kaikissa asioissa pitäisi tavoitella kuuta taivaalta. Pitää olla kunnianhimoinen ja pyrkiä koko ajan aina vaan parempaan ja parempaan, eikä enää perusurheilullinen kroppa tai normaali terveellinen ruokavalio ole mitään. On pyrittävä täydelliseen kuntoon ja noudatettava pilkun tarkkaa ruokavaliota. On oltava nopeampi, parempi, kovempi, lujempi, määrätietoisempi.

On hienoa jos pystyy noudattamaan jotain kiveen hakattua täysin joustamatonta ruokavaliota ikuisesti. On hienoa jos pystyy treenaamaan joka päivä skippaamatta yhtäkään kertaa. No excuses they say. Mutta onko aina vaadittava itseltään hurjia? Voiko koskaan ottaa rennommin ja iloita pienemmästäkin edistyksestä ja siitä että on muuttanut joitain asioita elämässään ja muuttunut siinä samalla itsekin ilman painostusta siitä että pitäisi olla koko ajan täydellinen kaikessa? Väitän että vaikkakin monet motivaatiokuvat ovat hyvin boostaavia ja tsemppaavia, niin usein niiden sisältö on tosiaankin liioittelua. Ei pidä ruoskia itseään hengiltä siksi koska ei pysty kaikesta suoriutumaan konemaisesti ja pitämään sitä järjetöntä tsemppiä koko ajan päällä. Niin urheilun kuin syömisenkin tulisi olla iloa ja nautintoa tuottavaa, ei pelkkiä sääntöjä ja suorittamista.

Eiks niin? :)

Ylläoleva viisaus toimii hyvänä ohjenuorana elämään. Tee elämässäsi sitä mikä tuntuu hyvälle ja mikä tekee juuri sinut onnelliseksi! Älä ota paineita siitä miltä asiat näyttää, vaan pidä huoli siitä miltä ne tuntuu :) Otsikon kysymykseen ”Mikä on tarpeeksi? Milloin saat olla tyytyväinen?” voisin todeta että siihen ei kenenkään muun hyväksyntää tai lupaa tarvita, ja itse vastaisin että ”Silloin kun sinusta itsestäsi tuntuu hyvältä!”

Loput uudelleen muokatut motivaatiokuvat kannattaa käydä tsekkaamassa alkuperäisestä postista Buzzfeedin sivuilta klikkaamalla tästä: Fitspiration posters corrected!

Eve / Queen Of Everything

4 vastausta artikkeliin “Mikä on tarpeeksi? Milloin saat olla tyytyväinen?”

  1. Taas niin ASIAA! :)) Nykyään ei kyllä mikään riitä kellekään. Kauheeta suorittamista koko ajan. Varmaan puolet edes nauti enää tekemistään jutuista, tehdään vaan koska on PAKKOPAKKOPAKKO!

  2. Itse en ole pystynyt tekemään kaikkea yhtäaikaa… Mutta ei silti harmita jälkikäteen. Kun lapset oli pieniä, olin uupunut, univelassa, mies reissutöissä jne. ja joku treenaaminen oli ihan viimeinen mikä olisi tullut mieleen siinä vaiheessa. Nyt taas on isot/aikuiset lapset, työ joustaa (olen vähentänyt kunnianhimoani), eikä minun onneksi tarvitse vielä huolehtia omista vanhemmistani (joskus voi olla sekin aika). Treenaan nyt ”täysillä” PT:n ohjauksessa, katsotaan saadaanko naiseen lihasta.
    Terkuin, se nelivitonen :)

    • Olipa mennyt tämä kommentti ihan ohi ja unohtunut kommentoida takaisin. Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

      Treenitsemppejä vaan sinne jos oikein täysillä PT:n kanssa mennään. Eiköhän se liha tartu oikein hyvin nelivitosiinkin ;)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta