Asiaa ahmimisesta

Syömishäiriöistä yleisimpiä ovat anoreksia ja bulimia ja niistä monissa fitness-aiheisissa blogeissa on jauhettu varmaan kyllästymiseen asti, mutta vähemmälle käsittelylle on jäänyt epätyypillisempi syömishäiriö, BED (Binge Eating Disorder), suomeksi ahmimishäiriö. Mä olen itse enemmän tai vähemmän sairastanut BEDiä arviolta viimeiset 15 vuotta. Aika kuulostaa pitkälle, mutta tuohon sisältyy paljon hyviä aikoja ja pitkiä kausia jolloin asia ei ole vaivannut juuri lainkaan, mutta myös aikakausia jolloin syömishäiriö on ollut koko ajan pinnalla. Se että viimeiset 15 vuotta on kulunut tavalla tai toisella asian parissa painien ei ole mielestäni mitenkään outoa. Koen että tämä on asia josta ei voi koskaan täysin parantua, mutta jota voi oppia hallitsemaan.

Mun omat kokemukset BEDistä ovat seuraavanlaiset: En ole koskaan ollut masentunut mutta oletan BEDiin sairastumisen liittyvän vahvasti isäni kuolemaan ollessani teini-ikäinen. Ainoana lapsena ja ”perijättärenä” jouduin aikuistumaan yllättävän nopeasti, ja monet asiaan liittyvät seikat olivat nuorelle aika raskaita taakkoja kantaa. Selvisin isäni kuolemasta todella hyvin (siis näennäisesti ja pintapuolisesti) ja elämä jatkui oikeastaan täysin normaalisti (poislukien ns. ”äkkirikastuminen”), tosin se että kaikki näytti ja omasta mielestänikin tuntui normaalilta oli harhaa. Pinnan alla kyti, ja tähän havahduin vasta vuosikausia myöhemmin.

Olen aina tykännyt ruoasta, tosin olen myöskin aina nuorena ollut hoikka, joskus jopa laihemman puoleinen. Suvussani ei ollut mitään merkittävää lihavuutta, saati kotona perittyjä huonoja ruokailutottumuksia, itseasiassa ennemminkin päinvastoin. Herkuttelusta tykkäsin kuitenkin kovasti ja minulla on aina ollut lievä taipumus palkita itseäni ruoalla. Jos tapahtuu jotain kivaa niin jee, syödään herkkuja, jos tapahtuu jotain ikävää, niin herkut auttaa, ja jos on tekemisen puute tai tylsää, niin hip hei, herkut toimii tässäkin! Sinänsä syömisestä nauttiminen on täysin normaalia, mutta jotenkin se alkoi salakavalasti kasvamaan vuosien saatossa hallitsemattomiin mittasuhteisiin, ja etenkin sitten kun täysi-ikäisyyden myötä pääsin itsenäisesti liikuttamaan suuriakin rahamääriä. Oli kiva ostella kaikkea, matkustella, juhlia ja ennen kaikkea nautiskella rajattomasti herkkuja koska oli rahaa millä mällätä, ja syömisestä tuli hyvä olo.

Heräsin todellisuuteen oikeastaan vasta sitten kun en ollut enää edes huomattavasti lihava, vaan sairaalloisen ylipainoinen. Vaa’an lukemat olivat lähempänä sitä kauheaa ja jo lähes epäinhimillistä kahta sataa kuin neuvolapunnitteisten rajaa eli perinteistä sataa kiloa, eli mistään lievästä ylipainosta ei todellakaan ollut enää kysymys. Joku voisi ihmetellä että eikö muka aiemmin huomannut? Toki huomasi, mutta sitä aina osteli joustavia vaatteita niin kyllä niihin mahtui eikä käyneet kovin äkkiä pieniksi. Parisuhde, seksielämä ja mahdolliset muiden miesten kiinnostumiset olivat myös kohdallaan, olin hyvin suosittu joka tapauksessa, joten miksi olisin laihduttanut? En mä mistään kärsinyt (paitsi ehkä siitä että linja-autossa vei melkein kokonaan kahden ihmisen paikan), ja lopputilanteessa siitä ettei edes Seppälän Great Girls -malliston koot meinanneet riittää. Seuraava askel olisi siis ollut joukkuetelttaan pukeutuminen.

Kun kelasin päässäni aikaa taaksepäin ja mietin mitkä syyt siihen lihavuuten johti, tajusin että vaikken koskaan ollut sairastanut masennusta, niin tavallaan tämä BED-tyylinen käyttäytyminen oli jotain vastaavaa. Se että joku toinen surkuttelee ja itkeskelee masentuneena kotona ja lukkiutuu asuntoonsa ei ollut mun juttu. Mun juttu oli hankkia hyvää oloa syömisen kautta, ruokin apeuteni hiljaiseksi ja hukutin oman pahan olon sokeri-, rasva-, ja suolakerrokseen, siitä kun tuli todella hyvä olo. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna näen asian niin että syömällä täytin kenties jotain isäni kuoleman jättämää ”tyhjää aukkoa” sisälläni, ja hyvin se täyttyikin. Ei paljoa surut ja murheet vaivanneet sipsipussin rapistessa.

Itse vertaisin BEDiä eniten huumausaineriippuvuuteen. Uskoisin että BEDiläisen tapa toimia, oireilu ja fiilikset ovat hyvin samanlaisia kuin huumekoukussa olevalla ihmisellä. Syöminen ja herkut tuovat mielihyvää, ihan kuten huumausaineetkin. Hurmoksessa mässääminen on seksiäkin parempaa, kuin sata pientä orgasmia putkeen, ja sitä ultimaalista kliimaksia hakee kai koko ajan. Herkkujen ahtaminen kitusiin tuo todella hyvän olon, mielihyvähormonit vaan hyrräävät kun ihanat maut sulavat kielelle ja välittyvät aivoihin. Joskus jo pelkkä syömisen ajatteleminen ja suunnitteleminen ovat kuin esileikkiä. Kaupassa hyllyjen keskellä vaeltaminen ja erilaisten herkkujen lastaaminen ostoskärryihin voi olla todella kutkuttavaa.

Syöminen pyhitetään lähes aina yksinäisiin hetkiin. On kivempi syödä yksin koska mitään ei tarvi jakaa, kaikkea saa syödä sekaisin ja rajattomia määriä. Ei ole kukaan kummastelemassa tai kauhistelemassa, ei tarvitse hävetä määriä. Muistan kuinka joskus alkuaikoina saatoin käydä useissa eri kaupoissa peräkkäin, samasta kaupasta ja samalta kassalta kun ei kehdannut toistuvasti ostaa suuria määriä herkkuja. Mitä ne kaupan kassatkin ajattelisivat? Taas tuo läski ostaa kauheat kasat mässyä! En halunnut muiden arvostelua. Kaupassa käymisen jälkeen saatoin esim. kesäiseen aikaan ajaa auton parkkiin jonnekin kivaan ja rauhalliseen paikkaan missä pystyin lukemaan ostamiani lehtiä tai kirjoja (siihen aikaan ei ollut nettiyhteyksiä puhelimissa). Sitten mä söin vaikka tunnin tai pari putkeen, niin kauan että kaikki herkut oli syöty ja sen jälkeen ajelin kotiin.

Myöhemmässä vaiheessa kävin usein kaupassa niin että silloinen kumppani odotti autossa. Ostin herkkuja, pakkasin ne käsilaukkuuni ja kassien pohjille, ja täytin päälliset normiruoalla. Kotona sanoin hoitavani kauppakassien purkamisen ja heti kun mahdollisuus tuli, sujautin herkut lattiatasolle peräkaappiin ihan taakse, paikkaan jonne ei koskaan toinen katsoisi. Sitten odottelin että mies lähti töihin (oli yötöissä) ja aloitin parituntisen mässäilyn samantien kun näin auton lähtevän pihasta. Salailu koski siis selkeästi kaikkia läheisiäkin, ja kaikki järkyttävä mässäily tapahtui aina yksin ollessa, kun muuten muiden ihmisten nähden pyrin syömään suhteellisen normaalisti ja asiallisesti.

Ahmimiskohtauksia saattoi tulla myös kyläilyjen aikana jos ihmisillä oli kotibileitä. Pahinta oli jos yritti dieetata ja oli nälkäinen. Silloin vain piti odottaa että keittiössä ei hetkeen ole ketään muita, ja samalla ahtoi ylimääräiset kymmenen lihapullaa, pari coctailvarrasta, kolme kourallista juustonaksuja ja sen kolmannen muffinssin kitusiinsa. Äkkiä hotkimalla ettei kukaan vaan näe. Julkisesti ei kehtaisi niin paljoa syödä. On ihan erilaista herkutella kuten ”normaalit ihmiset”: Esim. viikonloppuisin syödä tortilloja tai hampurilaisateria/pizzaa, ottaa päälle vähän jäätelöä/muuta makeaa, ja ostaa joku sipsipussi jne. Aktiivivaiheessa olevalle ahmimishäiriöiselle tuo olisi lähinnä vitsi, pelkkä alkupala, vai miltä kuulostaa se että olen kevyesti syönyt muutamien tuntien aikana mm. seuraavan setin:

Kaksi tuplajuustoateriaa plussana
Normaalikokoinen pizza (La Casina Grandiosa)
Jättipussi Jumbojuustosnackseja
Jättipussi Raffeleita + purkki kermaviilidippiä
Pussillinen chilikuorrutettuja pähkinöitä
800-1000gr irtokarkkeja
Muutama kinkku/liha/juustopasteija
Kolme suklaapatukkaa (Mars, Twix, Snickers)

Tälläisten settien jälkeen väsytti aika paljon. Nukkumiseksihan se suureksi osaksi meni, ja öisin saattoi heräillä siihen kun ”oksensi suuhunsa”. Ihanan kuuloista, eikö? Tällä tarkoitan lähinnä sitä että vatsalaukku oli niin täynnä että makuuasennossa sen sisältöä pääsi valumaan ruokatorveen, ja heräsi siihen kun unissaan pomppasi istumaan ja nieleskeli ruokia uudelleen. Aika vastenmielinen kokemus, ja sen jälkeen sitä aina lupaili itselleen että enää en mässäile, ja nyt mä oon kunnolla. Niinhän sitä olikin aina supertiukkana aikansa, kunnes liian tiukkuuden takia taas repsahti. Aikamoinen oravanpyörä.

Eikä olekin aikamoista ruokanarkkariutta? Mielihyvä, katumus/häpeä, salailu, ongelman kieltäminen. Ihan samaa rataa kulkee tämäkin riippuvuus kaikkine repsahduksineen.

Mä olen suhteellisen kontrollifriikki ihminen. Hassua vaan on se että hallitsen melkein täydellisesti lähes kaikkia elämäni osa-alueita ja olen todella tarkka ja tiukka ihminen monien asioiden suhteen, mutta ne seikat mitkä liittyvät jollain tapaa syömiseen ja sen ympärille liittyviin asioihin, niihin ei hallintaa juuri ole ollutkaan. Yleisimmässä syömishäiriössä eli anoreksiassa ihminen pyrkii hallitsemaan oikeastaan vain sitä yhtä osa-aluetta elämässään, mä taas kaikkea muuta kuin sitä. Hassu juttu, ohjat on käsissä ihan eri asioissa.

Nykypäivänä tilanne on huomattavasti parempi, esim. tällä hetkellä elän niin seesteistä elämää ettei järjettömälle mässäykselle ole tullut tarvetta pitkiin aikoihin. Herkuttelen kyllä ja varmaan jonkun mielestä suuriakin määriä aina silloin tällöin, mutta mitään useasti viikossa toistuvia ahmimiskohtauksia en ole saanut aikoihin. Olen huomannut että tärkeintä BEDin hallitsemisessa on mahdollisimman säännölliset ruokarytmit ja jokseenkin terveelliset elämäntavat. Liian tiukat dieetit, syömättömyys, aterioiden skippaaminen ym. ovat yleensä laukaisevia tekijöitä. Nyt lähiaikoina olen ostellut hyviä ruokia, mutta pyrin painottamaan ne viikonloppuihin. Se on ollut mielestäni toimivaa, sillä totaalikieltäytyminen kaikesta hyvästä on yleensä pahinta mitä BEDiä sairastava ihminen voi tehdä. Mulle erikoisinta ja samalla hienointa on ollut oppia säännöstelemään herkkujen määrää, ja nykyisin syön noin 1/10 siitä määrästä mitä esim. ahmimiskohtausten yhteydessä vetelisi menemään.

Työsarkaa on edelleen edessä, niin henkisen puolen hallitsemisessa kuin fyysisen puolen kuntoon saattamisessa. Mulla on vahva luotto siihen että asiat kääntyy koko ajan aina paremmiksi ja paremmiksi ja joskus tälläiset jutut ovat enää muisto vain, unohtamatta sitä että asiaa tulee tarkkailla varmasti jossain määrin koko lopun elämää.

Toivon että asian kanssa painivat saisivat tästä kirjoituksesta jotain vertaistukea, ja ihmiset joille lihavuus on vaan laiskuutta ymmärtäisivät että aina ei ole ihan niinkään.

Eve / Queen Of Everything

17 vastausta artikkeliin “Asiaa ahmimisesta”

  1. Tsiisus miten hyvä kirjoitus niiiiiiiin tutusta aiheesta itsellenikin….kiitos Eve, taas jälleen kerran täyttä asiaa. Blogias on niin kiva seurata, kun kirjotat aiheista, joihin oot todella käyttäny ajatustas ja aikaas. :D

  2. älyttömän hyvää tekstiä nainen!! ja voin niin samaistaa itseni tähän. se oli esimerkiksi paha et piti mahd. monissa eri kaupoissa käydä kun ei yhdessä kehdannut, ja tuntui jo et ne samat myyjät alko virnistelee kun astelin kauppaan. ja AINA tapahtui muilta salassa syöminen. varmaan järkyttyisivät jos tietäisivät miten paljon sitä voi ahmia.. mutta samaa mieltä että säännölliset ruoka-ajat ja tarpeeksi energia ruokavaliossa, niin on parhain keino ehkäistä kohtauksia! en tiedä pääseekö tästä koskaan eroon, mutta tavoitteenahan se ois et ne pahat ahmimiskohtaukset jäis historiaan :) tosi hyvä juttu että tälläisestäkin uskallat täällä kirjoittaa! yks lemppari blogi.

    • Kiva kuulla jos olen päässyt lemppariblogiesi joukkoon :) Kyllä tästä aiheesta uskaltaa kirjoittaa vaikkei tää tietty ole niin muodikasta kuin olla anorektinen ja laiha. Ahmimishäiriötä pidetään kai noloimpana syömishäiriönä koska se on ”laiskojen läskien hommaa”.

  3. Olipa mielenkiintoinen ja avoimesti kirjoitettu postaus. Harva noita syömishäiriöitä taitaa ymmärtää, jos ei itse ole kamppaillut asian kanssa. Sinänsä ihan hyvä, että niistä puhutaan.

    • Kiva kuulla että tykkäsit :) Syömishäiriöitä ymmärretään aika hyvin silloin kun kyse on hoikkuudesta. Kontrolli ja kuri on helpompia muiden käsitellä kuin se toinen ääripää, lihavuus ja kontrollin puute. Toki samaistuminen on varmasti mahdotonta jos ei ole omaa kokemusta.

  4. Oon jo kauan odottanut että joku kirjottaisi tästä aiheesta, kiitoskiitoskiitos! Itse en ole ylipainoinen mutta en ole tyytyväinen omaan kroppaani. Ylipainon rajamailla tosin heilutaan ja rasvaa kehosta löytyy enemmän mitä pitäisi. Olen jo muutaman vuoden miettinyt, että jokin mua vaivaa, mutta aina kieltänyt sen itseltäni. Tämä kirjoitus avasi silmiä taas vähän enemmän :) Kirjoitat muutenkin tosi hyvin ja asiaa :)

  5. Tästä aiheesta ei joo paljoa kirjotuksia ole, aika kipeä aihe ja ihailen miten aidosti ja avoimesti kerrot siitä:) Monella kilpailuiden jälkeen, itseni mukaan lukien, tulee pakollinen tarve syödä kaikkea mikä oli kisadieetillä kiellettyä. Ei onneks oo toistuvaa, eikä ainakaan mulla jäänyt päälle. Toki nyt on tullut syötyä muutenkin vapaammin ja herkuteltua, mutta ei voi ahmimisesta puhua:) Toivottavasti muutkin herää ja rohkenee kirjottaa aiheesta, mielenkiintoista luettavaa :)

    • Kiitti kaima <3 En koe tästä asiasta puhumista kovinkaan noloksi, mutta jostain syystä edelleen häpeilen ihan pahimpien aikojen kuvia. Niitä ei mielellään katsele itsekään, nolottaa myöntään että on tilanne ollut joskus niinkin paha. Kai mä tästä kerään rohkeutta ja jossain vaiheessa raotan kaappia enempi :)

  6. Erinomaisen hyvä kirjoitus! Olisi hyvä, että ihmiset ymmärtäisivät eron liiallisen syömisen ja todellisen syömishäiriön välillä. BEDiin on tuntunut liittyvän myös aivan erityinen häpeän tunne, jolloin ongelman myöntäminen ja avun hakeminen on ollut haastavaa. Keskustelu tästäkin aiheesta on tervetullutta, jotta asiasta kärsivät uskaltaisivat puhua ja tarvittaessa hakea apua.

  7. tuli mieleen tästä jutusta et itse taisin kärsiä samasta häiriöstä joskus lapsena. muistan ku joskus 7-10 vuotiaana kävin joka päivä varastamassa kaupasta vitusti karkkia eikä se ees riittäny vaan pakotin porukat ostaan vitusti mässyä himaan ja vedin niitä. olin ihan vitun läski. onneks tajusin alottaa teininä huumeiden käytön niin toi ongelma hävis kokonaan. niijoo, aina sen ahmimiskohtauksen jälkeen tuli vitun huono omatunto ja tökin itseäni neuloilla vitusti ”rangaistukseksi”.

    • Mä kyllä vähän nyt kyseenalaistan tota onko ollenkaan järkevää alkaa käyttämään huumausaineita. Hui!

  8. Voi että miten hyvä kirjoitus, nyt ekaa kertaa eksyin blogiisi ja lukenut yhdeltä istumalta kokonaan (kyllä, koko yön luin :D) ja jää ehdottomasti lukulistalle! Tähän oli pakko kommentoida kun tunnistin itseni tekstistä, jo alakouluikäisenä lohduttelin itseäni ruoalla kun kotona rakkaus ja sellainen aito läsnäolo puuttui. Itsekin varastelin karkkia ja joskus sain urkittua perheeni ruokatilin koodin, sinne sitten ostin valtavat läjät karkkia joka päivä koulun jälkeen ja menin kirjastoon lukemaan ja mättämään, kotona ei voinut syödä kun äiti olisi löytänyt karkkipussit ja sanomista olisi tullut. Äiti on aina ollut hysteerinen painostaan ja laihduttanut koko aikuisikänsä ja toki sitten se heijastui myös minuun, ja kun salassa ahmin ja lihoin lihomistani niin äiti pakotti minua laihduttamaan ja liikkumaan ja huomautteli painosta, ettei minua kukaan poika haluaisi kun olen niin läski ja ällöttävä. Liikunnastakin tuli minulle totaalinen kirosana kun yritettiin pakottaa. Onneksi tälle kierteelle tuli periaatteessa stoppi kun minut huostaanotettiin ja erinäisissä sijoituspaikoissa sitten ei ollut omia rahoja, ei pääsyä kauppaan ja säännölliset ruoka-ajat ja laihduin normaalipainoiseksi. Kuitenkin heti kun pääsin takaisin kotiin asumaan ja sieltä sitten ensimmäiseen omaan asuntoon ahmiminen jatkui, eihän siellä laitoksessa tarjottu työkaluja sitten itsenäistymisen jälkeen, eikä oikeastaan kukaan edes tajunnut että minulla voisi olla tälläinen syömishäiriö, lihominen ja sitten laitosaikana laihtuminen laitettiin masennuslääkkeiden piikkiin, mikä kyllä varmasti edesauttoi asiaa mutta ei ollut perimmäinen syy. Harmittaa etten tajunnut silloin että tämä ahmiminen ja ajoittainen tosi tiukka dieettaaminen johtuu tunne-elämän solmuista, olisi ollut huomattavasti helpompi tie. Lihoin parissa vuodessa lähes tuplakokoiseksi siitä mitä olin kun lähdin tuolta laitoksesta, ja onneksi jossain vaiheessa heräsin että ei saatana, en voi turruttaa tätä paskaa oloa mässyttämällä ja löysin VIHDOIN liikunnan ilon, ensimmäistä kertaa ikinä!! Oli aivan uskomaton tunne liikkua vapaaehtoisesti ja saada siitä hyvänolontunnetta ilman mitään pakkoja, ja nyt tässä on opeteltu pari vuotta sitä säännöllisesti syömistä ettei edes pääse tulemaan sitä kaikki-tänne-heti-nälkää sekä sitä, ettei ruoka ole lohduke tai mikään turvasatama. Huhheijaa, tulipa teksti enkä tiedä miksi tähän kommenttilootaasi tämmöisen elämäntarinan kirjoitin mutta helpotti kyllä omaakin oloa kirjoittaa. Ihana blogi!

  9. Hirvittävän läheltä liippaa omia kokemuksia monessa kohtaa tässä kirjoituksessa. On todellakin kipeä aihe ja ehkä kuten joku mainitsikin vähän häpeällisempi syömishäiriö kuin ne perinteiset anoreksiat ja bulimiat.

    Itselle on aina makea maistunut, mutta urheilevana tyttönä ja terveen kotimallin saaneena mitään ongelmaa ei minulla ruuan suhteen ollut ennen kuin lukioon mennessäni koitin pudotella painoa vähän liiankin innokkaasti. Kolmessa kuukaudessa paino tippui n. 1000-1200 kcal kitudiietillä n. 15kg, mikä on varsin paljon pois normaalipainoisesta nuoresta tytöstä. Paino nousi aikalailla samassa ajassa takaisin samoihin mittoihin (luonnollisesti) ja mikä kamalinta, monien viikkojen nälkä kostautui hillittöminä ahmimiskohtauksina.

    Nyt tuosta laihdutuscasesta on jo kuusi vuotta aikaa ja edelleen kamppailen ahmimissessioiden kanssa. Minulla on noin kymmenisen kiloa ylipainoa tällä hetkellä, mutta muuten olen terve nuori nainen; harrastan liikuntaa säännöllisesti ja pääsääntöisesti syön erittäin hyvin ja terveellisesti. BED kuitenkin varjostaa elämääni ja en oikein tiedä kuka minua osaisi tämän asian kanssa auttaa. Ystävilläni ja perheelläni lienee jonkinlaisia epäilyksiä välillä rajustikin jojoilevan painoni vuoksi, mutta kukaan ei ole koskaan suoraan kysynyt asiasta enkä itse kehtaa salaisuudestani avautua. Pelkään, että joku kaunis päivä joku läheiseni bongaa minut kaupan kassalta kaamean herkkuvuoren kanssa ja ihmiset saavat tietää kuinka f*cked up olen kaiken pinnan ja esittämisen alla.

    Jotkus päivät ovat itselleni todella helppoja ja jotkut taas niin perhanan vaikeita, että tuntuu kuin ilman herkkuja elämällä ei olisi mitään merkitystä. BED on varmaankin, kuten sanoit, riippuvuus/sairaus, josta ei ihan 100% parane koskaan, mutta jota voi oppia käsittelemään jollain tavalla. Tsemppiä kaikille muille saman ongelman kanssa painiville! Päivä kerrallaan eteenpäin, eikö vaan :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 1
Tykkää jutusta