One life to live one rep at a time

Maanantaihan olisi perinteisesti ihan kansainvälinen penkkipäivä, vaan eipä ollut nyt! Tällä kertaa alkavan viikon kunniaksi veivattiin jalkoja ja laitettiin läskitunkit töihin! Mä olen aina ollut jalkapäivien fanittaja, siitäkin huolimatta että niiden treenaaminen saattaa myös vituttaa eniten. Siinä missä jalkatreeni on ihanan kamalaa, on se myös kamalan ihanaa. Jalat on aina olleet suht vahvat mulla, tai ainakin parhaimmasta päästä mitä voimiin tulee. Jotkut tietyt liikkeet ovat ihan ehdoton spesiaalini (prässi, reidenojennus, hyvinä aikoina kyykkykin), kun taas askelkyykyt ja takareisiliikkeet ovat yhtä murhaa. Kuinka monta kertaa olenkaan niellyt vesiä uudelleen SJMV:tä tehdessäni? Kuinka monesti olen jäänyt kyykyn ala-asentoon? Kuinka monesti olen itkenyt reidenojennuslaitteessa? Vastaus on että monesti.

Jalkatreeniin sisältyy paljon hyviä ja huonoja hetkiä, enimmäkseen kuitenkin hyviä. Kaiken kivan ohella jalkojen rääkkääminen on ikävä kyllä toisinaan myös vastenmielisintä ja voi aiheuttaa (ja usein aiheuttaakin) ihka oikeaa pahoinvointia. Yrjöt kurkussa on söpöä treenata, mutta ah sitä poltteen nautintoa. Jännä kun siitä kivusta vaan tykkää vaikka samalla hieman itkeskeleekin. Kanssatreenaajissa spontaanit itkukohtaukset ja kyynelten virtaaminen voivat aiheuttaa hieman kummastelua, mutta ei sille mitään voi kun kova polte lihaksissa lyö vedet silmiin. Eikipuueihyötyy vai miten se meni?

Kuukausien tauon jälkeen odotettavissa voi olla jopa viikon jalkakivut, joten tälläinen kolmesta päivästä puhuminen on vielä toteutumattoman fantasian tasolla. Nähtäväksi jää. Ensimmäinen päivä menossa ja kävely on vasta pienoisesti muuttunut muistuttamaan pingviinien taaperrusta, mutta tuolilta/wc-istuimelta nouseminen on alkanut antaa jo hälyttäviä merkkejä. Illalla nukkumaan mennessä myös perinteiset jalkakrampit ja pohkeiden/takareisien suonenvedot palasivat muistuttamaan treenaamisen ihanuutta. (Note to self: Muista magnesium!) ”Urheilija” ei tervettä päivää nää, sanotaan.

Mä otin jalkatreenin kuitenkin yllättävän iisisti. Yllättävän siksi että se on mulle harvinaista, mutta se oli järkevintä mitä voi tehdä joten päätin toimia fiksusti. Monien kuukausien treenaamattomuuden ja liikuntakieltojen jälkeen lihat saadaan kipeiksi ihan varmasti jo sillä että tekee 12 toistoa jalkaprässissä (tein enemmän ja muutakin, tämä vain esimerkki), joten mitään hardcore squat until u puke -treenejä ei ollut mitään ideaa lähteä tekemään. Intoa löytyy usein enemmän kuin järkeä, mutta tällä kertaa siis näin: Hidas mutta varma startti, suunnitelmallista ”kuntoutumista” ja sitten voi palata takaisin geimeihin. Kunhan nyt ensin totuttelee että ne lihakset joutuu tekemään töitä, niille tämmöinen treeni on aikamoinen shokki pitkän hiljaiselon jälkeen. Rapakunnossahan sitä ollaan, joten ei mopolla mahdottomia.

Babysteps. Askel kerrallaan, toisto kerrallaan. Hitaasti mutta varmasti. Here I come!

Eve / Queen Of Everything

4 vastausta artikkeliin “One life to live one rep at a time”

  1. Tsemppaat mua parempaan jalkatreeniin….mulla ei myöskään ole itku kaukana kun tahto ois kova kyykätä järkyttävillä painoilla, mutta rohkeus lyödä sitä malmia tankoon puuttuu :( Teen paremmin, i promise!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta