Mikä on tarpeeksi? Milloin saat olla tyytyväinen?

Törmäsin Facebookissa varsin osuvaan juttuun jossa Tumblr-palvelun fitness motivaatio-, ja inspiraatiokuvia oli muokattu uudelleen. Juttu oli sinänsä aika osuva ja poimin tähän yhden esimerkkikuvan. Itsekuri, ruodussa pysyminen, 24/7 HCBB laiffi ja elämäntapa aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen on toki ihailemisen arvoista, mutta kuinka moni siihen todellisuudessa pystyy? Pitkällä jänteellä varmaan monikin, mutta kuka tekee sitä evri sinkl dei? Aika harva meistä on robotti ja niin raudanlujat hermot omaava etteikö vaihdetta kääntäisi koskaan vapaammalle, enkä kyllä usko huippu-urheilijoidenkaan elävän koko ajan veren maku suussa vaikka pääpainot ja tavoitteet olisivat kuinka korkealla. Se tehdään mitä pitää tehdä, joskus vähän päälle ja joskus vähän vähemmän, mutta ei se elämä ole pelkästään sääntöjä, ohjeita ja armeijaakin kovempaa kuria edes niillä ketkä urheilevat ammatikseen.

Nykyään yhteiskunnassa tulee olla kaunis ja komea, huippukunnossa, treenattu, erikoisruokavaliota noudattava, kovia tavoitteita itselleen asettava, extremelajeja kokeileva, urheilussa ja tämän lisäksi myös työelämässä menestyvä. Koulusta kirjoitetaan se seitsemän ällää, opiskellaan vähintään ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa ja tehdään sivutöitä samaan aikaan, ja myöhemmin kaiken tämän lisäksi hoidetaan työt, puoliso, perhe ja lapset, koti pidetään kunnossa ja sen päälle treenataan kovaa ja kurinalaisesti. Kämppä on kuin sisustuslehdestä, lapset kuin mainoskuvista, oma CV pitkä kuin nälkävuosi ja astangajoogatuntien välissä riennetään teatteriin nauttimaan kultuurista ja sen jälkeen mennään syömään sushia.

Vai oisko ihan noin sittenkään?

Nykyään tuntuu usein siltä ettei mihinkään kovin pieneen saisi olla tyytyväinen ja kaikissa asioissa pitäisi tavoitella kuuta taivaalta. Pitää olla kunnianhimoinen ja pyrkiä koko ajan aina vaan parempaan ja parempaan, eikä enää perusurheilullinen kroppa tai normaali terveellinen ruokavalio ole mitään. On pyrittävä täydelliseen kuntoon ja noudatettava pilkun tarkkaa ruokavaliota. On oltava nopeampi, parempi, kovempi, lujempi, määrätietoisempi.

On hienoa jos pystyy noudattamaan jotain kiveen hakattua täysin joustamatonta ruokavaliota ikuisesti. On hienoa jos pystyy treenaamaan joka päivä skippaamatta yhtäkään kertaa. No excuses they say. Mutta onko aina vaadittava itseltään hurjia? Voiko koskaan ottaa rennommin ja iloita pienemmästäkin edistyksestä ja siitä että on muuttanut joitain asioita elämässään ja muuttunut siinä samalla itsekin ilman painostusta siitä että pitäisi olla koko ajan täydellinen kaikessa? Väitän että vaikkakin monet motivaatiokuvat ovat hyvin boostaavia ja tsemppaavia, niin usein niiden sisältö on tosiaankin liioittelua. Ei pidä ruoskia itseään hengiltä siksi koska ei pysty kaikesta suoriutumaan konemaisesti ja pitämään sitä järjetöntä tsemppiä koko ajan päällä. Niin urheilun kuin syömisenkin tulisi olla iloa ja nautintoa tuottavaa, ei pelkkiä sääntöjä ja suorittamista.

Eiks niin? :)

Ylläoleva viisaus toimii hyvänä ohjenuorana elämään. Tee elämässäsi sitä mikä tuntuu hyvälle ja mikä tekee juuri sinut onnelliseksi! Älä ota paineita siitä miltä asiat näyttää, vaan pidä huoli siitä miltä ne tuntuu :) Otsikon kysymykseen ”Mikä on tarpeeksi? Milloin saat olla tyytyväinen?” voisin todeta että siihen ei kenenkään muun hyväksyntää tai lupaa tarvita, ja itse vastaisin että ”Silloin kun sinusta itsestäsi tuntuu hyvältä!”

Loput uudelleen muokatut motivaatiokuvat kannattaa käydä tsekkaamassa alkuperäisestä postista Buzzfeedin sivuilta klikkaamalla tästä: Fitspiration posters corrected!

Asiaa ahmimisesta

Syömishäiriöistä yleisimpiä ovat anoreksia ja bulimia ja niistä monissa fitness-aiheisissa blogeissa on jauhettu varmaan kyllästymiseen asti, mutta vähemmälle käsittelylle on jäänyt epätyypillisempi syömishäiriö, BED (Binge Eating Disorder), suomeksi ahmimishäiriö. Mä olen itse enemmän tai vähemmän sairastanut BEDiä arviolta viimeiset 15 vuotta. Aika kuulostaa pitkälle, mutta tuohon sisältyy paljon hyviä aikoja ja pitkiä kausia jolloin asia ei ole vaivannut juuri lainkaan, mutta myös aikakausia jolloin syömishäiriö on ollut koko ajan pinnalla. Se että viimeiset 15 vuotta on kulunut tavalla tai toisella asian parissa painien ei ole mielestäni mitenkään outoa. Koen että tämä on asia josta ei voi koskaan täysin parantua, mutta jota voi oppia hallitsemaan.

Mun omat kokemukset BEDistä ovat seuraavanlaiset: En ole koskaan ollut masentunut mutta oletan BEDiin sairastumisen liittyvän vahvasti isäni kuolemaan ollessani teini-ikäinen. Ainoana lapsena ja ”perijättärenä” jouduin aikuistumaan yllättävän nopeasti, ja monet asiaan liittyvät seikat olivat nuorelle aika raskaita taakkoja kantaa. Selvisin isäni kuolemasta todella hyvin (siis näennäisesti ja pintapuolisesti) ja elämä jatkui oikeastaan täysin normaalisti (poislukien ns. ”äkkirikastuminen”), tosin se että kaikki näytti ja omasta mielestänikin tuntui normaalilta oli harhaa. Pinnan alla kyti, ja tähän havahduin vasta vuosikausia myöhemmin.

Olen aina tykännyt ruoasta, tosin olen myöskin aina nuorena ollut hoikka, joskus jopa laihemman puoleinen. Suvussani ei ollut mitään merkittävää lihavuutta, saati kotona perittyjä huonoja ruokailutottumuksia, itseasiassa ennemminkin päinvastoin. Herkuttelusta tykkäsin kuitenkin kovasti ja minulla on aina ollut lievä taipumus palkita itseäni ruoalla. Jos tapahtuu jotain kivaa niin jee, syödään herkkuja, jos tapahtuu jotain ikävää, niin herkut auttaa, ja jos on tekemisen puute tai tylsää, niin hip hei, herkut toimii tässäkin! Sinänsä syömisestä nauttiminen on täysin normaalia, mutta jotenkin se alkoi salakavalasti kasvamaan vuosien saatossa hallitsemattomiin mittasuhteisiin, ja etenkin sitten kun täysi-ikäisyyden myötä pääsin itsenäisesti liikuttamaan suuriakin rahamääriä. Oli kiva ostella kaikkea, matkustella, juhlia ja ennen kaikkea nautiskella rajattomasti herkkuja koska oli rahaa millä mällätä, ja syömisestä tuli hyvä olo.

Heräsin todellisuuteen oikeastaan vasta sitten kun en ollut enää edes huomattavasti lihava, vaan sairaalloisen ylipainoinen. Vaa’an lukemat olivat lähempänä sitä kauheaa ja jo lähes epäinhimillistä kahta sataa kuin neuvolapunnitteisten rajaa eli perinteistä sataa kiloa, eli mistään lievästä ylipainosta ei todellakaan ollut enää kysymys. Joku voisi ihmetellä että eikö muka aiemmin huomannut? Toki huomasi, mutta sitä aina osteli joustavia vaatteita niin kyllä niihin mahtui eikä käyneet kovin äkkiä pieniksi. Parisuhde, seksielämä ja mahdolliset muiden miesten kiinnostumiset olivat myös kohdallaan, olin hyvin suosittu joka tapauksessa, joten miksi olisin laihduttanut? En mä mistään kärsinyt (paitsi ehkä siitä että linja-autossa vei melkein kokonaan kahden ihmisen paikan), ja lopputilanteessa siitä ettei edes Seppälän Great Girls -malliston koot meinanneet riittää. Seuraava askel olisi siis ollut joukkuetelttaan pukeutuminen.

Kun kelasin päässäni aikaa taaksepäin ja mietin mitkä syyt siihen lihavuuten johti, tajusin että vaikken koskaan ollut sairastanut masennusta, niin tavallaan tämä BED-tyylinen käyttäytyminen oli jotain vastaavaa. Se että joku toinen surkuttelee ja itkeskelee masentuneena kotona ja lukkiutuu asuntoonsa ei ollut mun juttu. Mun juttu oli hankkia hyvää oloa syömisen kautta, ruokin apeuteni hiljaiseksi ja hukutin oman pahan olon sokeri-, rasva-, ja suolakerrokseen, siitä kun tuli todella hyvä olo. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna näen asian niin että syömällä täytin kenties jotain isäni kuoleman jättämää ”tyhjää aukkoa” sisälläni, ja hyvin se täyttyikin. Ei paljoa surut ja murheet vaivanneet sipsipussin rapistessa.

Itse vertaisin BEDiä eniten huumausaineriippuvuuteen. Uskoisin että BEDiläisen tapa toimia, oireilu ja fiilikset ovat hyvin samanlaisia kuin huumekoukussa olevalla ihmisellä. Syöminen ja herkut tuovat mielihyvää, ihan kuten huumausaineetkin. Hurmoksessa mässääminen on seksiäkin parempaa, kuin sata pientä orgasmia putkeen, ja sitä ultimaalista kliimaksia hakee kai koko ajan. Herkkujen ahtaminen kitusiin tuo todella hyvän olon, mielihyvähormonit vaan hyrräävät kun ihanat maut sulavat kielelle ja välittyvät aivoihin. Joskus jo pelkkä syömisen ajatteleminen ja suunnitteleminen ovat kuin esileikkiä. Kaupassa hyllyjen keskellä vaeltaminen ja erilaisten herkkujen lastaaminen ostoskärryihin voi olla todella kutkuttavaa.

Syöminen pyhitetään lähes aina yksinäisiin hetkiin. On kivempi syödä yksin koska mitään ei tarvi jakaa, kaikkea saa syödä sekaisin ja rajattomia määriä. Ei ole kukaan kummastelemassa tai kauhistelemassa, ei tarvitse hävetä määriä. Muistan kuinka joskus alkuaikoina saatoin käydä useissa eri kaupoissa peräkkäin, samasta kaupasta ja samalta kassalta kun ei kehdannut toistuvasti ostaa suuria määriä herkkuja. Mitä ne kaupan kassatkin ajattelisivat? Taas tuo läski ostaa kauheat kasat mässyä! En halunnut muiden arvostelua. Kaupassa käymisen jälkeen saatoin esim. kesäiseen aikaan ajaa auton parkkiin jonnekin kivaan ja rauhalliseen paikkaan missä pystyin lukemaan ostamiani lehtiä tai kirjoja (siihen aikaan ei ollut nettiyhteyksiä puhelimissa). Sitten mä söin vaikka tunnin tai pari putkeen, niin kauan että kaikki herkut oli syöty ja sen jälkeen ajelin kotiin.

Myöhemmässä vaiheessa kävin usein kaupassa niin että silloinen kumppani odotti autossa. Ostin herkkuja, pakkasin ne käsilaukkuuni ja kassien pohjille, ja täytin päälliset normiruoalla. Kotona sanoin hoitavani kauppakassien purkamisen ja heti kun mahdollisuus tuli, sujautin herkut lattiatasolle peräkaappiin ihan taakse, paikkaan jonne ei koskaan toinen katsoisi. Sitten odottelin että mies lähti töihin (oli yötöissä) ja aloitin parituntisen mässäilyn samantien kun näin auton lähtevän pihasta. Salailu koski siis selkeästi kaikkia läheisiäkin, ja kaikki järkyttävä mässäily tapahtui aina yksin ollessa, kun muuten muiden ihmisten nähden pyrin syömään suhteellisen normaalisti ja asiallisesti.

Ahmimiskohtauksia saattoi tulla myös kyläilyjen aikana jos ihmisillä oli kotibileitä. Pahinta oli jos yritti dieetata ja oli nälkäinen. Silloin vain piti odottaa että keittiössä ei hetkeen ole ketään muita, ja samalla ahtoi ylimääräiset kymmenen lihapullaa, pari coctailvarrasta, kolme kourallista juustonaksuja ja sen kolmannen muffinssin kitusiinsa. Äkkiä hotkimalla ettei kukaan vaan näe. Julkisesti ei kehtaisi niin paljoa syödä. On ihan erilaista herkutella kuten ”normaalit ihmiset”: Esim. viikonloppuisin syödä tortilloja tai hampurilaisateria/pizzaa, ottaa päälle vähän jäätelöä/muuta makeaa, ja ostaa joku sipsipussi jne. Aktiivivaiheessa olevalle ahmimishäiriöiselle tuo olisi lähinnä vitsi, pelkkä alkupala, vai miltä kuulostaa se että olen kevyesti syönyt muutamien tuntien aikana mm. seuraavan setin:

Kaksi tuplajuustoateriaa plussana
Normaalikokoinen pizza (La Casina Grandiosa)
Jättipussi Jumbojuustosnackseja
Jättipussi Raffeleita + purkki kermaviilidippiä
Pussillinen chilikuorrutettuja pähkinöitä
800-1000gr irtokarkkeja
Muutama kinkku/liha/juustopasteija
Kolme suklaapatukkaa (Mars, Twix, Snickers)

Tälläisten settien jälkeen väsytti aika paljon. Nukkumiseksihan se suureksi osaksi meni, ja öisin saattoi heräillä siihen kun ”oksensi suuhunsa”. Ihanan kuuloista, eikö? Tällä tarkoitan lähinnä sitä että vatsalaukku oli niin täynnä että makuuasennossa sen sisältöä pääsi valumaan ruokatorveen, ja heräsi siihen kun unissaan pomppasi istumaan ja nieleskeli ruokia uudelleen. Aika vastenmielinen kokemus, ja sen jälkeen sitä aina lupaili itselleen että enää en mässäile, ja nyt mä oon kunnolla. Niinhän sitä olikin aina supertiukkana aikansa, kunnes liian tiukkuuden takia taas repsahti. Aikamoinen oravanpyörä.

Eikä olekin aikamoista ruokanarkkariutta? Mielihyvä, katumus/häpeä, salailu, ongelman kieltäminen. Ihan samaa rataa kulkee tämäkin riippuvuus kaikkine repsahduksineen.

Mä olen suhteellisen kontrollifriikki ihminen. Hassua vaan on se että hallitsen melkein täydellisesti lähes kaikkia elämäni osa-alueita ja olen todella tarkka ja tiukka ihminen monien asioiden suhteen, mutta ne seikat mitkä liittyvät jollain tapaa syömiseen ja sen ympärille liittyviin asioihin, niihin ei hallintaa juuri ole ollutkaan. Yleisimmässä syömishäiriössä eli anoreksiassa ihminen pyrkii hallitsemaan oikeastaan vain sitä yhtä osa-aluetta elämässään, mä taas kaikkea muuta kuin sitä. Hassu juttu, ohjat on käsissä ihan eri asioissa.

Nykypäivänä tilanne on huomattavasti parempi, esim. tällä hetkellä elän niin seesteistä elämää ettei järjettömälle mässäykselle ole tullut tarvetta pitkiin aikoihin. Herkuttelen kyllä ja varmaan jonkun mielestä suuriakin määriä aina silloin tällöin, mutta mitään useasti viikossa toistuvia ahmimiskohtauksia en ole saanut aikoihin. Olen huomannut että tärkeintä BEDin hallitsemisessa on mahdollisimman säännölliset ruokarytmit ja jokseenkin terveelliset elämäntavat. Liian tiukat dieetit, syömättömyys, aterioiden skippaaminen ym. ovat yleensä laukaisevia tekijöitä. Nyt lähiaikoina olen ostellut hyviä ruokia, mutta pyrin painottamaan ne viikonloppuihin. Se on ollut mielestäni toimivaa, sillä totaalikieltäytyminen kaikesta hyvästä on yleensä pahinta mitä BEDiä sairastava ihminen voi tehdä. Mulle erikoisinta ja samalla hienointa on ollut oppia säännöstelemään herkkujen määrää, ja nykyisin syön noin 1/10 siitä määrästä mitä esim. ahmimiskohtausten yhteydessä vetelisi menemään.

Työsarkaa on edelleen edessä, niin henkisen puolen hallitsemisessa kuin fyysisen puolen kuntoon saattamisessa. Mulla on vahva luotto siihen että asiat kääntyy koko ajan aina paremmiksi ja paremmiksi ja joskus tälläiset jutut ovat enää muisto vain, unohtamatta sitä että asiaa tulee tarkkailla varmasti jossain määrin koko lopun elämää.

Toivon että asian kanssa painivat saisivat tästä kirjoituksesta jotain vertaistukea, ja ihmiset joille lihavuus on vaan laiskuutta ymmärtäisivät että aina ei ole ihan niinkään.