Nyt olen 39 vuotta VANHA

Eilen vanhenin taas vuodella

Mittariin pamahti 39 ja ensimmäistä kertaa mulla on tunne, että nyt mä en enää ole nuori. Joidenkin mielestä olen suorastaan vanha eikä minun ikäisteni kuulu käydä esim. Weekend-festareilla. Tämä on mulle ihan uusi juttu elämässä. Tämä tunne vanhuudesta ei niinkään tule musta itsestäni, sillä oma fiilikseni on lähinnä hämmennys. Miten ihmeessä mä voin olla jo kolkytyheksän vuotta vanha, kun musta tuntuu ehkä juuri ja juuri kolmikymppiseltä? Mähän olen kolkytkolme tai jotain sellaista, en ainakaan yli kolmeakymmentäviittä vuotta. Se kolmeysi on kuitenkin aika monen mielestä vanha. Vaikkei minun, niin useiden parikymppisten. Sellaisten, joiden kanssa mä ajattelin vielä jollain tasolla kuuluvani joukkoon. Mä en kuitenkaan enää ikäni puolesta kuulu kaikkiin porukoihin enkä sulaudu joukkoon huomaamattomasti. Jo aikuisuuden iän ylittäneet voisivat olla lapsiani. Mulla voisi olla täysi-ikäinen lapsi ilman, että siinä olisi mitään kummallista. Järkyttävää.

”Ei yli 28-vuotiaille”

Tästä ”vanhuudestani” todisteena sain hetki sitten kokea ensimmäistä kertaa olevani yli-ikäinen jonnekin, kun eräässä Facebookin ryhmässä esitettiin kutsu kaikille sinkkunaisille liittyä yhteen FB:n uuteen sinkkuryhmään. Avatessani kutsussa olleen linkin kävi ilmi, että ryhmä on tarkoitettu 18-28 vuotiaille ja olin ihan shooked. Siis mitä? En enää mahdu johonkin haarukkaan, mä olen liian vanha! Asiaa ei hirveästi helpottanut kutsun esittäneen ylläpitäjän toteamus ettei ikäraja ole niin tiukka ja että hänen mielestään pari vuotta sinne tänne on ihan ookoo. Niin, paitsi ettei 11 vuotta yli ikärajan ole enää pari vähäpätöistä vuotta… Sillä hetkellä mä tunsin itseni tosi vanhaksi.

”Oot sä -92 syntyny muija?”

Toisaalta muutama kuukausi taaksepäin ollessani Espanjassa, sain välillä kokea itseni osaksi nuorempaakin porukkaa. Matkan aikana vietin aikaa pääasiallisesti muutaman vain reilu parikymppisen kanssa (vanhin oli 26) enkä kokenut itseäni erityisen ikälopuksi siinä porukassa. Toki välillä seuranani oli myös itseni ikäinen sekä eräs reilusti päälle viisikymppinen nainen, joten sain tasapainotusta toisesta päästä. Hauskinta oli, kun kolme seurueemme nuorta eivät tienneet ikääni etukäteen ja olettivat minun olevan joku ysikakkonen. Oli tietysti imartelevaa mennä 26-27 ikäisestä edes hetkellisesti, mutta totuus on että olen kuitenkin sellainen seiskaysi. Kovasti sain hämmästelyä osakseni ja minun oletettiin huijaavan ikäni reilusti ylöspäin, en mitenkään voisi olla lähes nelikymppinen! Samaa mieltä itsekin olen, mutta vuodet eivät valehtele ja faktat on faktoja vaikkei sitä kaikkea voisi lukea kasvoiltani tai käytöksestäni. Mä olen viimeistä vuotta kolmekymppinen ja sitten on aika kääntää lehteä, enkä mitenkään voi enää esittää olevani joku nuori ihminen vaikka minusta itsestäni siltä tuntuisikin.

Mitä fiiliksiä ikääntymisestä?

Mä olen alkanut ajattelemaan monista asioista erilailla ihan viimeisen vuoden tai parin sisällä. Suhtaudun maailmaan todella eri tavalla kuin aiemmin ja olen kokenut hyvin paljon jonkinlaista henkistä kasvua erityisesti kolmenkympin jälkeen ja yhä kiihtyvällä vauhdilla +35 iästä eteenpäin. Olen kirjoitellut näistä tunteista ja ajatuksista myös blogin puolelle ja huomioinut iän tuomia muutoksia lähinnä henkisellä puolella, mutta kyllähän se myös fyysisesti alkaa näkyä vaikka kuinka joku pitäisikin minua kolmekymppisen näköisenä. Neljääkymppiä käydään ihan just. Ryppyjä mulla ei ole, mutta välillä muuten meinaan olla lookiltani hieman liian tätimäinen omaan makuuni (siitä saan syyttää vain itseäni). Kyllä ne juonteet ja uurteet varmaan saavat minutkin kiinni jossain vaiheessa, ei tässä kukaan ole ikuisesti nuori paitsi ehkä mieleltään ja sehän on tärkeintä.

Hyvin mielin siis eteenpäin ja viimeinen vuosi kolmekymppisenä lähteköön käyntiin än yy tee nyt!

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa

Toivepostaus – Mun koirat

Mun koirat – Ingrid ja Silvia

Multa on toivottu monesti postausta mun koirista, mutta aina se on jäänyt tekemättä. Nyt kuitenkin ajattelin hieman enemmän puhua koirista, koska varmaan mullakin on eläinrakkaita lukijoita keitä aihe kiinnostaa ainakin ihan pikkuriikkisen. Tämän jutun päätähtinä ovat siis Ingrid ja Silvia, mun ihanat chihuahua -rotuiset koirat.

Mun koirat on mulle ehkä maailman tärkein ja rakkain asia (äidin ja isäpuolen ohella). Se varmaan välittyy jo ihan vaikka vaan tämän blogin avaamalla, sillä mun koirat on päässeet mukaan myös tämän hetkiseen blogin banneriin mikä kuvattiin viime vuoden lopulla A-lehdillä. Mun koirat on mulle kaikki kaikessa ja joskus ehkä kyllästymiseen asti saatan niille lässyttää ja niistä puhua. Toisinaan se näkyy myös mun Instagram stooreissa. En vain voi olla hehkuttamatta sitä onnen tunnetta mitä nuo kaksi pientä tirriäistä tuo ja kuinka paljon niitä rakastan. Eläimet on muutenkin mulle tärkeitä, mutta erityisesti pienet eläimet ja sellaiset erityisen söpöt saavat mun sydämen sulamaan. Ehkä se on se pentumaisuus joka säilyy pienen koon mukana ja hellyttävät vauvamaiset silmät. En tiedä. Jokin kuitenkin minuun vetoaa erityisesti chihuahua-rodussa ja olen sille aivan myyty.

Oli pakko saada taas koira

Jos taaksepäin mietitään rotuvalintaa, niin aina mä en todellakaan ole ollut pienten koirien fani. Mun aiempi koirakin on yli neljäkymmentäkiloinen rottweiler jota ihmiset piti ulkonäkönsä puolesta lähinnä verikoirana. Erään eksäni kanssa nuoruudessa oltiin ostamassa meille myös amerikanpitbullterrieriä joka sitten vaihtui amstaffiin, joten kiinnostukseni on joskus ollut astetta isompia ja lihaksikkaampia koiria kohtaan. Vuosina 2013-2015 mulla oli ihan hirveä koirakuume ja pyysin usein hoitoon ystäväni Idan koiria. Hänellä on kolme pientä koiraa ja niiden kanssa peuhaaminen oli ihanaa. Kerrostaloelämään pienet koirat sopi erityisen hyvin kun ne eivät vieneet tilaa sisätiloissakaan ja saivat temmeltää ja leikkiä keskenään ilman ongelmia. Mä jotenkin koukutuin siihen koirien läheisyyteen ja kosketukseen. Oli ihana halia ja paijata koiria ja siitä silityksestä sain jo silloin stressiä alentavaa mielihyvää. Tiesin, että jossain vaiheessa mun on hankittava taas koira.

Kun erosin viimeisemmästä parisuhteesta keväällä 2015 , jäi koirahaaveet todella vahvasti päälle. Olimme eksäni kanssa jo yhdessä unelmoineet juuri chihuahuan ottamisesta sen luonteen ja ulkonäön puolesta, ja tietynlainen yksinäisyys sekä läheisyydenpuute alkoivat vahvistumaan ajan saatossa. Tiesin, että mun on ihan pakko hankkia koira enkä voisi enää elää ilman omaa lemmikkiä. Niinpä sitten ystävien ja tuttavien kautta selvittelin pentuasioita, ja vuoden 2016 alusta minulle tuli Virosta tuontikoirana pieni 9 viikkoinen chihuahua. Nimeksi tälle chocolate-tan väriselle tytölle annoin Ingrid, ja tiesin jo heti ensimmäisestä päivästä etten tule häntä jättämään ainokaiseksi. Pelkäsin ensimmäisen viikonlopun ihan hulluna etten saa pidettyä tuota vain yhden kilon painoista tirppanaa hengissä, mutta hyvin se meni ja kaikista haurain pentuaika oli nopeasti ohi.

Ingrid

Ingridistä kasvoi pitkäjalkainen ja hieman korkeahko, hoikka ballerinatyttö. Hän on rotuihanteen painorajoihin sopiva (noin 3kg, ihanne on 1,5-3kg), mns. lemmikkitasoinen pentu. Minun mielestäni Ingrid on yksi maailman kaunein bambikasvoinen otus. Niin viehkeä ja leidimäinen myös liikkeissään ja lähestyessään muita. Aivan ihana niin ulkoisesti kuin henkisesti! Ingrid on tyttö joka haluaa olla kaikkien kamu ja mielellään kyläluuttuaa vieraidenkin paikalla ollessa sylistä syliin. Se ken antaa herkkuja tai rapsuttaa, hänen sylissään Ingrid viihtyy.

Ingrid on luonteeltaan hyvin utelias, suhteellisen rohkea, vilkas ja leikkisä. Hän mieluusti leikkii, juoksee ja painii ja on jokseenkin aktiivinen koira. Ensimmäisen vuoden ajan koinkin koko ajan huonoa omatuntoa etsiessäni Ingridille sopivaa kaveria. En missään tapauksessa halunnut jättää häntä ainoaksi ja sitä kautta yksinäiseksi koiraksi, vaan olin alusta asti sitä mieltä että chihuahua laumaeläimenä tarvitsee itselleen oman kaverin kotiin. Ihmisen seura ei mielestäni korvaa sitä, millaista iloa toinen lajitoveri voi koiralle antaa.

Silvia

Pitkän etsinnän jälkeen löysin chihuahua-tuttavieni ja kontaktien kautta Latviasta erittäin kauniin blue-tan värityksellisen chihuahuapennun jonka alunperin oli ollut tarkoitus lähteä Ranskaan jalostus-, ja näyttelykoiraksi, mutta ostajien aikeet peruuntuivat pienen purentavian takia. Niinpä heillä oli tarjota Ingridille kaveriksi 7 kuukauden ikään ehtinyt pentu, joten kaikista haurainta pentuaikaa ei tarvinut lähteä aloittelemaan uudestaan alusta. Hankin Silviaksi nimeämäni pennun Ingridille ikäänkuin syntymäpäivälahjaksi ja voi sitä riemua mikä Ingridillä oli katseessaan kun pentu tuotiin kotiin! Silvia puolestaan pelkäsi kovasti ja sitten alkoi Ingridiäkin jännittämään, kuten kuvista voi päätellä. Yhteiskuva oli hieman haastava ottaa kun kummatkin olivat ihan ihmeissään, että mitä täällä oikein tapahtuu ja kukas tuo toinen oikein on.

Silvia on Ingridiä pienikokoisempi, vain noin 2,3kg painoinen ja hyvin eri mallinen. Siinä missä Ingrid on pikemminkin pitkä ja hoikka niin vartalon kuin kasvojensa puolesta, on Silvia taas pieni ja pönäkkämallisempi, kasvoiltaankin huomattavasti vauvamaisempi ja häntä edelleenkin usein luullaan pennuksi.

Luonteeltaan Silvia on myös omanlaisensa. Pieni mutta pippurinen. Joskus hieman epäileväinen Elli ja ärhäkämpi pitämään puoliaan. Silvia on myös hyvin leikkisä ja mielellään painii ja juoksee kilpaa sekä leikkii hippaa Ingridin kanssa. Tytöistä on tullut selkeästi ihan parhaat kamut toisilleen.

Mun mielestä chihuahua on rotuna aivan mielettömän ihana ja tykkään siitä, kuinka omistautuvia ja omistajaansa leimaantuvia koiria nämä ovat. Meillä tehdäänkin aika paljon asioita yhdessä ja joskus olo on kuin sorsaemolla jonka poikaset taapertaa perässä huoneesta toiseen, haha. Ihania nämä pikkuiset on. Niiden leikkimistä on kiva katsella ja illalla sitten yhdessä käpertyä peiton alle nukkumaan.

Onko teillä lemmikkejä, koiria, tai jopa chihuahuoita?

♡ SEURAA MINUA ♡

Instagramissa Bloglovinissa / Facebookissa